Kenen poikia?

Toimitin kerran isälleni sarjakuva (Häjyt), jossa viikatemies kysyy, eikö isäntä pelkää kuolemaa, eikö tämä tiedä, kuka hän on – Kuolema. Johon isäntä: ”Ja kenen poikia?”

Isäni nimittäin kysyy tai kysyi jopa Espoon taksinkuljettajilta nimeä ja seuraavaksi että kenen poikia ollaan.

Omassa vanhenemisessa on sekin piirre, että huomaa toistavansa orjallisesti kaikkia tapoja, asenteita ja tottumuksia, joita nuorempana häpesi vanhemmissaan. Mielenkiintoista kyllä, politiikan ja kulttuurin mieltymykset eivät tunnu periytyvän, eli ehkä ne eivät sitten ole niin tärkeitä.

Niinpä kysyin itseltäni nähdessäni uusimman ulkoministerin melskaavan televisiossa, että kenen poikia ja muistin tietenkin, että liittyy jotenkin jääkiekkoon. Vasta sen jälkeen käsitin, että nyt on herra paratkoon valittu blogin pitäjä ministeriksi. Eikä se mikään huono ole, vaikka on tietysti poliitikon blogi eli kokoelma bulletineja kirjoittajasta itsestään.

Mutta siis HIFK:n kannalta tärkeä Göran Stubb on isä ja tämä epeli itse ei oikeastaan ole Helsingin ruotsinkielistä herrasväkeä, kuten tunnustan luulleeni. Saman virheeni oikaisi Kjell Westö, joka sanoi olevansa kylläkin Munkkivuoren ostarilla kasvanut helsinkiläinen mutta lukeutuvansa silti Pohjanmaan rantaruotsalaisiin.

Minulla on siis rasistinen ennakkoasenne. Tulen olettaneeksi, että kaikki olisivat, niin kuin Donner ja Kihlman, luokkatovereita ruotsalaisesta norssista, suunnattoman varakkaita ja etuoikeutettuja syntyperältään ja ruotsalaisella klubilla Kruunuhaassa omahyväiseksi opetettuja.

Kiirehdin siksi kertomaan teillekin, että tuo asenne ja olemus, jota kukaties arvelin uudenaikaisimmaksi mediataidoksi onkin karjalaisuutta. Vilkkaus, sosiaalisuus ja tietty oveluus näyttävät viipurilaisuudelta. Todellisuudessa suku on, kuten televisiossa kuulemma on dokumenttiohjelmassa kerrottu, Käkisalmesta, sikäläisen puutavaraliikkeen virkailijoita ja johtoa, ja edellisessä sukupolvessa näitä ruotsinkielisiä rautatieläisiä, joita kyllä riittää.

Näyttää siellä olevan suvussa myös Buttenhofeja ja seudulle tyypillisiä suhteita saksalaisuuteen. Kuten hyvin tiedätte, viipurilaisen Hackmanin pöytäkirja- ja kirjanpitokieli oli vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksa. Viipurissa, jonka satelliitti Käkisalmi siis oli ainakin näille ruotsinkielisille, oli myös täysin normaalia osata ranskaa ja venäjää ja kukaties myös englantia.

Mutta jos tuollaisen miehen päästäisi irti sotia edeltäneen ajan Viipurin torille – tai kukaties nykyiselle – siellä hän ei joukosta erottuisi. Niin – yritän tässä varoa onnentoivotuksia ja muutakin suosioon sulkeutumista – mutta tuo tuollainen sukukunta, johon siis omakin isänpuolinen sukuni lukeutuu, oli kouliintunut varastamaan puutavaraa venäläisten mailta ja muutoinkin pettämään ryssää kaupoissa…

Olen toistellut kauan, että Euroopan kaksi viimeistä todella sivistynyttä kaupunkia tuhottiin: Viipuri ja Krakova. Tässä lauseessa mittaan ”sivistystä” kielitaidolla sekä teatterien, orkesterien ja viihteen runsaudella.

Ehkä tämä tieto ei erikoisemmin hytkäytä teitä, lukijat. Minuun se tehoaa ehkä erityisesti siksi, että opin aikoinani pitämään itseäni ja isän puolen sukuani jollain tavalla mielenvikaisina, koska olemme kovia puhumaan, myös tuntemattomien kanssa. Pohjalaisympäristössä sellainen korostui ja herätti kummastusta.

Vaikka olen syntynyt ja kasvanut Pohjanmaalla, en siis ole tippaakaan pohjalainen – äidin suku on Satakunnasta ja isän Karjalasta. Esiinnyn mielelläni myös pohjalaisuuden tuntijana, mutta olen sivullinen.

Olihan siellä nopeasti pohjalaistuneita jopa evakoissa, mutta meidän kauppiasklaanimme oli eri syistä jotenkin eriseurainen.

Tämä ministeri Stubbia koskeva kirjoitus on myös paljastus. Radio-ohjelmassani huomaan hakevani vastauksia paikallisuutta ja alueellisuutta koskevaan hämmästelyyni, ja löytyyhän niitä.

Ja olisihan tämä pitänyt arvata. Nähdäkseni hyvän avauksen tehnyt kosmopoliitti on – hänen täytyy olla – taustoiltaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti.

Huomatkaa, lukijat, huolellisesti, että Karjala oli iso maakunta. Esimerkiksi Sortavala oli taistelevan suomenkielisyyden tyyssija, laulujuhlien ja siis seminaarin kaupunki.

Korkeimmassa oikeudessa oli minun siellä työskennellessäni 23 jäsenestä 3 sortavalalaista (Saarni-Rytkölä, Leivonen ja Heimo Lampi), ja 4 viipurilaista (Miettinen, Jalanko, Salervo ja joku jota en juuri nyt muista), sekä lisäksi 4 samana vuonna Helsingin Normaalilyseosta ylioppilaaksi päässyttä.

Eikös tässä ole Suomen historia pähkinänkuoressa?