Kilpaileva julkaisu

Helsingin Sanomat antaa aihetta juuri kun julkaistaan hiukan peiteltyjä tietoja printtimedian surullisesta tulevaisuudesta.

Olen yksi niistä käyttökelpoisista hölmöistä.

Tilaan rahalla Hesaria ja Suomen Kuvalehteä, vaikka viimeksi mainittua en itsekään ymmärrä. Kanavan ja Parnasson ostan irtonumeroina. Verkko tuo Economistin ja posti The New York Review of Booksin. Netvibes ja Google Reader sisältävät sata julkaisua tai enemmän. Tänään olin ostamaisillani Wiredin, mutta tarkemmin katsoen tulin siihen tulokseen, että olin lukenut sen kiinnostavan jutun samasta lehdestä jo vuonna 2001.

Eli ensin: Pentti Linkola on loistava kirjoittaja, parhaita mitä meillä on. HS (C6) yleisön osaston kirjoitus alkaa muka huolena Kemijärvestä ja kasvaa uusiin mittoihin. Nyt ei ole enää puhe pökkelöpesijöistä, vaan kirjoitus nousee täyteen jumalten tuhoon eli maailmanloppunäkyyn, joka on vaikuttava, vaikka ei vakuuttava. Kirjoittajan oma kuolemanpelko (eli kuolemantoive) valuu kuin rikkohappo särkyneestä tehtaasta.

Linkola on kirjoittajana taiteilija. Kirjastoluokitus ei tee hänelle oikeutta.

Toiseksi: Risto Hannula on sitten kuollut. Muistosanat kirjoittanut kollega osui oikeaan. Jossain vaiheessa taidearvostelijan ammatti muuttui kulttuuritoimittajan tehtäväksi. Sitä Risto oli. Hän jäi pienempiin lehtiin (kuin vanhempi työtoverinsa Pekka Tarkka Uuden Suomen ajoilta) mutta oli mukana muuttamassa maailmaa moneen suuntaan, koskaan hurahtelematta. Kaunis muisto jää. Sellaista moni tavoittelee mutta harva saa.

Samalla sanomalehden sivulle kerrotaan, että kuolema on viimein korjannut myös laulaja Giuseppe di Stefanon. Ensimmäisenä tuli mieleen ikivanha kuparitinurin seppelevärssy: ”Paljon tinasit – paljon pilasit. Viimein rauhan sait.”

Mutta en voi olla lisäämättä lehden tietoon, että EMI:n Walter Leggen tuottama Rigoletto on vielä huikeampi kuin jutussa mainittu Tosca. Se on ilman vähintäkään epäilyä yksi vuosisadan kymmenestä hienoimmasta levytyksestä, ja onneksi jatkuvasti myynnissä.

Maria Callas; Tito Gobbi; Giuseppe di Stefano… Puikoissa Tullio Serafino ja soittokunta La Scalan. Ja tämä on Callasin ja di Stefanon onnistuminen. Gobbista sitä ei tarvitse korostaa.

Ja sitten kansa huutaa verta eli vaatii olemaan jotain mieltä pääministerin sukupuolielämästä. Tarkoitan teitä, senkin hyväkkäät, ja kommenttejanne.

Kun juttu menee tiedon mukaan hoviin, en tietenkään arvaile lopputulosta enkä arvioi alioikeuden ratkaisua.

Poliitikon yksityisyyden suoja on mielenkiintoinen ongelma ja se kuuluu kieltämättä asioihin, joita opetan professorina. Mutta se on B-luokan kysymys. Se on A-luokan kysymys, että ihmisellä on maan lain mukaan mahdollisuus ja oikeus pysytellä kokonaan poissa julkisuudesta ja että eräät asiat – esimerkiksi terveyttä ja mielenterveyttä koskevat – on selvästi listattu laissa salaisiksi.

Rajanvedot ovat juuri niitä asioita, joista juristit saavat palkkansa. Ne ovat joskus tärkeitä, useimmiten eivät. Etenkin korkeinta oikeutta ajatellen on monesti yhdentekevää, heittävätkö ne siellä kruunua ja klaavaa, koska kansa tarvitsee ennakkotapauksen eli säännön, jonka mukaan sitten eletään. Mikä se sääntö on, se ei ole välttämättä kauhean tärkeää.

Asian saama julkisuus ei ole missään yhteydessä asian merkitykseen, eikä ministerin turvautuminen oikeudenkäyntiin ole niin harvinaista kuin uskotellaan.

Muistan Tabe Sliorin ja Erik von Frenckellin. Tässä nyt käsillä olevassa tapauksessa ei ole mitään uutta. Olen jopa nähnyt Taben loistonsa päivinä 50-luvulla, kun hän ajoi jonkun ilmavoimien kadetin perään Kauhavalle.

Sekä Yhdysvalloissa että Suomessa se kauhistuttava paljastus, että johtavalla poliitikolla on sukupuolielämää, on sensaatio.

Henkilökohtainen arvaukseni on, ettei Vanhanen ole kysynyt asiaa keneltäkään asiansa osaavalta juristilta, koska vastaus olisi ollut kaikilta sama: ei kannata; lopputulos on epävarma. Jakke Söderman taisi yllyttää Vanhasta oikeuteen, mutta Jakke on ollut aina kova yllyttämään toisia esim. kusemaan housuihinsa (mielellään omiin housuihinsa).

Kiinnitän vain teidän huomionne, korkeasti oppineet lukijani, siihen miten johdonmukaisesti Vanhasen julkisuuskuva muuttuu. Juuri nyt näyttää olevan meneillään jokin taidokas peli oman puoluesihteerin kanssa, ja tuloksena on palstamillimetrejä, jotka ovat poliitikon valuuttaa.

Imagon ja aseman rakentaminen on niin taitavaa, että jää miettimään, kuka sen on suunnitellut. Miettikääpä sitä. Kun samaan aikaan sekä Halosen että Tuomiojan ”mielenkiintoisuus” laskee laskemistaan ja Kalliomäki on jo unohdettu.

Suurlähettiläs Müller – Boreniuksen toimiston entinen asiakas – osoitti vanhuutensa sadattelemalla julkisesti Vanhasen ja Kanervan heikkoa esiintymistä Amerikassa. Enpä oikein usko. Ei politiikkaa ole milloinkaan tehty sujuvilla puheilla – se on Sarasvuon ja vastaavien sektoria se. Mutta Vanhanen ja Kanerva ovat ”mielenkiintoisia” myös kansainvälisen median silmissä.

Ennustan että ennen seuraavia vaaleja Niinistö taklaa itsensä vaihtoaitioon tai suihkuun, jolloin kentällä on kaksi erittäin taitavaa henkilöä, Vanhanen ja Katainen.