Vihaamisen välttämättömyydestä

S. Freud syyllistyi 1900-luvun suurimpiin väärinkäsityksiin, hiuksia halkoen jo hitusen 1800-luvun puolella. Psykoanalyysi ei varttunut tieteeksi, eikä ihmisen mieli ole kolmikerroksinen arkkitehtuurin aikaansaannos – ei myöskään monumentaalisen, vaikka kukaties tunnemme joitakin pateettisia hahmoja, jotka liikkuvatkin kuin yhden miehen juhlakulkue.

Lyriikan kieli ja tieteen kieli ovat toistensa vastakohtia.

Kirjallisuus alkaa sillä hetkellä kun esitetään kysymys. (Jean Paulhan; Maurice Blanchot (Kirjallisuus ja kuolemisen oikeus).

Tiede ei halua tietää mitään ei mistään. (Heidegger).

Mistä se ottaa tietääkseen, siihen se hakee vastauksia.

Vaikka Freud epäonnistui tieteessä, jota hän itse arvioi kehittävänsä, hänestä tuli yksi vuosisadan suurista kirjailijoista, koska hän löysi ja antoi nimen niin monille asioille, joita ei ollut ensinkään huomattu tai joita oli virheellisesti pidetty aivan arkipäiväisinä.

Ensimmäisen maailmansodan aika ja Yhdysvallat pitkinä jaksoina myös toisen maailmansodan jälkeen olivat neuroosien aikakautta.

Sotien välisenä aikana syntyivät psykoosit. Mitä muuta Hitlerin kannattajiinsa tartuttama juutalaisviha oli kuin paranoidista psykoosia eli vainoamisharhaa?

Luullakseni jokseenkin kaikki sekä tiedolliselta pohjalta (tutkijoina) että pelkällä arkijärjellä asioita miettineet ovat törmänneet samaan mysteeriin: juutalaisten ja slaavien ja erinäisten muiden ryhmien vainoaminen ja tuhoaminen saattoi olla yksi sodan häviämisen syistä. Saksan ja Itävallan juutalaiset olivat taistelleet mainiosti edellisessä sodassa. Länsi-Venäjän slaavit olisivat kukaties kohdelleet saksalaisia vapauttajina, elleivät nämä olisi heti osoittautuneet teurastajiksi. Puolalaisista en tiedä.

Tähän mysteeriin löytyy silti vastaus. Hitlerin ajattelu, aate, toiminta ja hänen kannatuksensa oli juutalaisvastaisuutta. Muuta siinä ei oikeastaan ollut. Hän yhdisti vanhan militarismin ja byrokraattisen nyrkkivallan virrat ajoittain hiukan epämuodikkaana pidettyyn juutalaisvihaan.

Mutta aikakausi oli sairas. Stalin ja Mao olisivat hekin hyötyneet nykyaikaisesta lääkityksestä, puhumattakaan monista kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka menettivät henkensä heidän käsissään.

Takanamme on vakavien, tarttuvien mielisairauksia vuosisata.

Sitä emme tiedä, onko se ohi. Jotkut meistä kuitenkin pitävät oman elinaikansa kehitystä teollisuusmaissa periaatteessa oikean suuntaisena.

Kirjallisuudella ja taiteella on edelleen tehtävä, koska edelleen on totta, että olojen huonontuessa runoilijat hirtetään ensimmäisinä.

Oman elämänvaiheemme kulutauti oli marxismi-leninismi länsimaissa. Tietääkseni sitä ei reaalisosialismin maissa otettu 1970-luvun alun jälkeen yleensä kovin vakavasti.

Hiukan umpimähkään otettu esimerkki: sosialidemokraattinen (ei siis kommunistinen) opiskelijajärjestö julisti: ”Vaikka sosialistisen strategian Suomessa ei tarvitse olla sama kuin Vietnamissa, niin vihollinen on kuitenkin yhteinen. Tietoisuus kansainvälisen ja kansallisen luokkataistelun yhteydestä kansainvälisen imperialismin ja kansallisen kapitalismin kukistamiseksi on pidettävä kirkkaana suomalaisessa sosialistisessa liikkeessä.”

Näillä iskulauseilla keskustapuolue eli Johannes Virolainen ja kansliapäällikkö Jaakko Numminen olivat saamaisillaan eduskunnassa hyväksytyksi aivan uuden lainsäädännön koulutuksen ja tutkimuksen tuhoksi, vasemmiston tietysti kannattaessa.

Kukaan mukana olleista – heitä on sangen näkyvissä asemissa tälläkin hetkellä – ei ole halunnut vakavissaan palata noihin perusteluihin.

Perustelut olivat sytyttäviä, mutta ne olivat kirjallisia eli runollisia. Ne esitettiin tieteellisinä tosiasioina. Tässä opiskelijaliikkeemme erosi isiensä oikeistolaisuudesta. Isät olivat omastakin mielestään visionäärejä eli haaveilijoita eli näkyjen näkijöitä, ja maksoivat siitä kovan hinnan. Myös viattomat aikalaiset maksoivat.

Nähdäkseni ei ole olemassa keinoa tutkia, mitkä oman hetkemme julistuksista ovat samalla tavalla mieltä vailla.

Kun tieteen kielellä käydään taiteen kimppuun, on aihetta hätkähtää.

Kun taide esittäytyy tiedoksi, ei pidä uskoa.

Ehkä oma mielisairautemme on narsismi, ehkä ei.

Mutta vihaaminen olisi tärkeää. Ei vierominen ja syrjimine, kuten vastenmielisyydessä eikä viha kuten rasismissa. Ehkä suuttumus olisi parempi sana. Indignaatio.

Muuan juutalainen osasi tämän. Hänestä käytettiin siihen aikaan suhteellisen tavallista nimeä ”Jeesus”, ja hänen toimiaan on kuvailtu neljässä eri kertomuksessa (ja muissa, jotka ovat ehkä ilmeisemmin johdannaisia).

Tämä Jeesus osasi suuttua!

”Te kyykäärmeitten sikiöt!”

Voi olla että suuttumuksen kääriminen toisiin tunteisiin on mielen sairaus.