Rakkaudettomuudesta

Lehdessä kerrottiin, että Erkki Tuomioja ei usko Jumalaan, mikä on tietenkin paha takaisku Jumalalle.

Samassa yhteydessä lueteltiin näiden vuosien muotikirjat, joissa noin 140 vuotta jatkuneen keskustelun kohteena olleet perustelut esitetään ikään kuin uusina ja sen verran uudella tieteellä höystettyinä, että kirjoittaja voi uskotella tulleensa itse ja selvin päin tällaiseen tulokseen.

Illalla olin katsonut televisiosta taas Seitsemännen sinetin, joka osoittautui loistokkaasti restauroiduksi versioksi.

Sääli ettei Tuomioja kirjoittanut Bergmanille oivalluksestaan, niin olisi voinut jättää tuonkin elokuvan tekemättä. Siinähän – ihan suotta siis – useampikin henkilö tekee tiliä elämän tarkoituksettomuuden ja Jumalan mykkyyden kanssa, ja lopussa jumalanepäilijät ja kieltäjät kohtaavat Kuoleman yhtä pelottomasti kuin uskovat.

Mutta ei kai poliitikko tai Skepsis r.y.:n jäsen voi julistaa todellista uskoaan: elämän tarkoitus on kuolema, joka vie sumeilematta ja lopullisesti niin hyvät kuin huonotkin. Tämä muuten on hyvin monien uskonnollistenkin ihmisten käsitys.

Bergman ei löytänyt retkillään uskontoa, mutta hänen tuotannossaan ja tiettävästi myös elämässään esiintyi hyvyyttä, kauneutta ja rakkautta – sanoja jotka eivät kuulu tieteelliseen eivätkä yhteiskunnallisesti relevanttiin kielenkäyttöön.

Minua hitusen askarruttaa, miksi ladella latteuksia. – Erotetaan vain kirkko valtiosta ja teologit yliopistosta, mutta mitä sitten tehdään hautausmaille? Olisiko ne erotettava kirkkorakennuksista?

En neuvoisi kysymään kunnilta, kiinnostaisiko niitä nyt tällainen tehtävä.

Joku voisi selailla hakuteoksia. Minusta näyttäisi, että johtavissa skeptikoissa olisi aika paljon nuorena kuolleen isän lapsia. Muutoin koleasta kehitysiästä ei matrikkeleissa kerrota.

Tuntuisi loogiselta ajatella, että kun uskonnollisen tunteen väitetään olevan tiedostamatonta isän kaipuuta, uskonnollisen tunteen puuttuminen olisi tiedostettua isättömyyttä.