Hämmästyttävän hyvä

Kuvan 1001 Books you must read before you die on hämmästyttävän hyvä tai ainakin hauska tai joka tapauksessa käyttökelpoinen. Se on pehmeäkantinen kuutio ja suhteellisen huokea (25,90) tuhatsivuiseksi ja kauttaaltaan värikuvin varustetuksi.

Se voittaa hyvät kirjallisuuden hakemistot yhdessä asiassa. Esimerkiksi Harold Bloomin Western Canon on tietysti omaa luokkaansa. Kaipa Bloom on sekä paras että kuuluisin professorityypin kirjallisuusihmisistä edelleenkin. (F. Moretti on kyllä nerokkaampi.)

Mutta Bloomin lukeminen merkitsee antautumista väittelyyn hänen kanssaan ja siten ylämäkitaistelua.

Se että hän kirjoittaa hyvää John Miltonista, on sietämätöntä. Se että hänellä on käsitykselleen perusteita, on vielä sietämättömämpää. Ja laajaa ja hirmuista jupinaa aiheuttaa anglosaksisuus, joka on loukkaavaa. Kirjallisuus on niin hieno ja hauras asia, että omankielisyys on kiertämätön asia.

Kuka pitäisi ulkonmaalaisten eli siis suomea taitamattomien käsityksiä Aleksis Kivestä kuriositeettina kummempina, kun Kiven kieli on suomalaisellekin kuin omien luiden rahinaa eli vaatii paljon tarkkuutta ja hiljaisuutta.

Tämä nyht suosittamani mielikirja, jota on läjäpäin Helsingin ja Turun (sic!) kirjakaupoissa, on kätevä, koska siltä ei odota niin paljon, ja jos joku kirjoittaja on tyhmää mieltä, niin omapa on asiansa.

Lisäksi lukijan tulee alistua nykyisin poliittisen korrektiuden pakottamaan race and gender -kamaan.

En sitä halveksi mutta välillä hymähtelen. Mustaihoinen lesbokirjailija (josta en ole koskaan kuuullut) Hemingwayn ja Faulknerin välissä hymähdyttää.

Anteeksi.

Nähdäkseni tämän 1001-kirjan kirjoittajat ovat hyvää B-luokkaa eli enimmäkseen titteleiltään Reader tai Lecturer tai Fellow ja sitten on proffaa ja toimittajaa.

Tuollainen porukka tekee poikkeuksetta parempaa jälkeä kuin "paras A-luokka". Parhaat ovat laiskkoja, höperöitä tai oikullisia. Ikivanha tietokirjojen ja suurteosten toimitusperiaate on kirjoituttaa tekstit assistenteilla, jotka professorit onnellisessa tapauksessa lukevat läpi ennen kuin panevat oman nimensä alle.

Kirjan hyvyys näkyy siitä, että lukemisvirikkeitä tulee nopeassa tahdissa kymmeniä.

En tiedä, miten kirjallisuutta työkseen opettavien laita on, mutta meidän muiden lukeneisuus on laikukas kuin jääpoltteen runtelema nurmikko. Sitten meillä (pidän itseäni ammattilaisena, koska olen lukenut rahasta niin paljon) on elämänvaiheita. Niinpä löydän tällaisesta ajanluvunmukaisesta teoksesta jaksoja, jotka ovat menneet aivan sivu silmien.

Ellei poikani olisi kerran vihjannut, en olisi koskaan kuullut W.G. Sebaldista, joka oli vuosisadan suurimpia kirjailijoita (neljä suomennettu). Sebald tuli näkyviin sellaiseen aikaan, jolloin minulla oli täysi tekeminen hengissä pysymisessä - ja kaunokirjallisuuden lukeminen on niin vaativaa, ettei se onnistu sekasortoisissa oloissa. Muilta kuin nuorilta ja lahjakkailta.

En tiedä teistä, mutta minulla on suuri joukko kirjailijoita, joita kohtaan tunnen merkillistä vastenmielisyyttä aivan aiheetta. Esimerkiksi Brink, Coetzee ja Doris Lessing. Viime päivinä olen varmistanut, että he ovat juuri minun mieleisiäni kirjoittajia. - Joskus vastenmielisyyden syyksi riittää, että "väärä" ihminen kehaisee lukeneensa ja pitäneensä. Joskus kysymyksessä on häpeä (Lessing). Ei ole vain tullut luetuksi. En muuten ole lukenut Blixeniäkään, vaikka luulen olevani varma, että hän on erittäin hyvä.

Tämän takia vastustan lukupiirejä tai en ainakaan liity sellaisiin. Ihmisen täytyy saada tehdä itse omat virheensä.

Toinen syy on aika. Dostojevskin lukeminen alle 50-vuotiaana on outoa. Tshehovista nauttii nuorena ja keski-ikäisenä mutta vasta vanhana tulee tämä ison taiteen tunne, jonka kaunis Roberta Flack kirjoitti varmaan juuri Tshehovia tarkoittaen (laulun kokonaisuus ei ole niin ihmeellinen):

Strumming my pain with his fingers,
Singing my life with his words,
Killing me softly with his song,
Telling my whole life with his words...