Nilkkaimissa

Minun oli tarkoitus kirjoittaa autoista ja puolustaa niitä, koska moskoviiteista kirjoitan joka tapauksessa vähän väliä ja Ylikangas käski ensi viikolla erääseen väittelytilaisuuteen ja kustantaja syömään ja minä sanoin että sen kuin vain, mutta katsotaan sellainen paikka, johon pääsee sisään myös kieriteltynä tervassa ja höyhenissä.

Siksi käytän nähdäkseni itse hankkimaani etuoikeutta laatia snipettejä kirjoista, jotka eivät ole millään tavoin ajankohtaisia, ja kirjailijoista, jotka eivät voisi vähemmän kiinnostaa.

Säälin niin kirjallisuusarvostelijoita. He ovat täysin riippuvaisi siitä, mitä kustantajien ja kauppaiden ruokintakone tipauttaa heidän pöydälleen. Enkä ole vieläkään nähnyt lehdessä arviointia epäajamukaisesta kirjasta, joka on aikoinaan arvosteltu.

Eli jäin pohtimaan itse Simo Penttilästä kirjoittamaani. Jokin minua siinä kirjoittamisessa huvittaa, vaikka näen selvästi kirjojen viallisuuden ja vastenmielisyyden.

Päivän mielikuvan aiheutti Wodehouse. Havaitsin kauhukseni laihtuneeni muutaman kilon ja käväisin oikein peilin edessä laittaakseni kravatin suoraan ja todetakseni , että hyvistä housuista kannatti maksaa. Ne nimittäin mahtuvat kiinni ja jää väljääkin.

Melkein kuulin korvissani "Indeed, sir..." Jeevesin suussa tuo voi tarkoittaa mitä tahansa, ei kuitenkaan mitään myönteistä.

Tuntemattomaksi jääneestä syystä Wodehousen kirjat, joita on enemmän kuin jaksaa laskea, ilmestyivät Suomessa mitä kirjavimpien liikkeiden toimesta. Väittäisin että eräät varhaiset Jeevesit luin Pellervo-Seuran suomeksi julkaisemina. WSOY niitä on koonnut ja suomennuttanut uudelleen.

En tiedä asiaa, mutta Hannu Tarmion golf-harrastus saattaa liittyä asiaan. Golf-tarinat ja klubin vanhin jäsen ovat tunnetusti yksi Wodehousen alueista siinä missä Jeeves-kirjat.

En ole koskaan tullut kysyneeksi, mistä ja miksi isäni hankki kustannusliike Herbert Jenkinsin aitoja niteitä. Niihin kuuluvat Wodehousen Mr. Mulliner -tarinat olivat ensimmäisiä kouluaikoina englanniksi lkemiani - Sherlock Holmesien ohella.

Suoraan sanoen aika tyhmä tapa aloittaa vieraskielinen proosa. Kummankaan herran kieltä ei voi sanoa yksinkertaiseksi eikä edes tyypilliseksi.

Mutta Wodehousen kummallisuus on se, että hänen kirjoissaan ei ollut koskaan juonta eikä varsinaisia henkilöhahmoja lukuun ottamatta näitä puolta tusinaa päähenkilö, joista Bertie Wooster ja Jeeves ovat BBC:n esikuvallisen televisiosarjankin ansiosta tunnetuimmat.

Seikkailut ovat aina samanlaisia ja suoraan sanoen typeriä. Kirjoittajan eli siis Sir Pelham Grenville Wodehousen (1881-1973) maailmankatsomus, sellaisena kuin se välittyy kirjoista, on taantumuksellinen, rajoittunut ja kaikin puolin typerä, ja hän kuvaa mennyttä maailmaa, jota todellisuudessa ei ole ollut koskaan olemassa.

Olen muuten kysynyt asiaa englantilaisilta lordeilta, jotka kuitenkin vakuuttavat kilvan tavanneensa Roderick Spoden, joka oli Sidcupin 8. jaarli ja amatööridiktaattori, jota tuskin siasta erotti, tai ainakin juuri samanlaisia henkilöitä, ja vielä röhkimästä Ylähuoneessa.

Mutta ei Wodehouselta löydy satiiria. Luultavasti hän oli liian tyhmä kirjoittaakseen sellaista.

Sotavuosien ikävien seikkailujen jälkeen, joista Wikipedian lisäksi kaikki muutkin hakuteokset kertovat, hän sai MI 5:ltä paperit hölmöydestään. Hänhän meni, onneton, puhumaan mukavia Saksan radiossa sodan aikana jouduttuaan vihollisen jalkoihin ja internoiduksi.

Orwell oli hänen puolestapuhujansa, A. A. Milne vihollisensa.

Mutta hän siis oli rakastettava hupsu.

Entä sitten?

Meillä jotka pidämme itseämme kriittisinä lukijoina ja olemme valmiita raivoamaan korkean kirjallisuuden puolesta, on sokeita pisteitä. Meidän esimerkiksi on vaikea tunnistaa aikuisten satuja.

Wodehouse kirjoitti sellaisia. Suomessa Simo Penttilä kirjoitti sellaisia (ja Mauri Sariola - lisäksi ajoittain pahuksen hyvin).

Kirjoitetaan siis antamatta kirjallisten arvojen häiritä, löydetään lystikäs lausekaava ja kodikkaasti hyrisevä kertojan ääni.

Tuollainen satukirjallisuus tuottaa ihmisille paljon iloa ja vähän vahinkoa.

Siksi on iloinen asia, että nämä hölynpölyn kirjoittajat on vähä vähältä alettu sisällyttää kirjallisiin katsauksiin ja heille on alettu antaa arvoa.

Kyllä lukijat tietävät, että heitä punnitaan eri yksiköillä kuin tositaiteilijoita.

Ero on muuten helppo nähdä. Itse en pysty edelleenkään lukemaan tiettyjä tämän hetken kirjallisuutemme suurimpia myyntitykkejä, joitten nimiä en nyt ilkeä luettelemaan. Ne nimet ovat myydyimpien kirjojen listoilla joka tapauksessa.

Kaupallinen kataluus häiritsee yhtä paljon kuin silikonirinnat, tekohampaat tai hiuslisäkkeet. Kirjojen rakenteessa junapelurin otteet lyövät silmille ja sormille - nyt kiinnitän huomiosi näennäisiin asioihin pihistääkseni lompakkosi tai ainakin suuren setelin...

Sitä vastoin nämä päivänpaisteiset pässinpäät, kuten Wodehouse ja useat muut, joihin toivon mukaan saan tilaisuuden palata, silmin nähden nauttivat, kun saavat lukijat nauramaan ja viihtymään.

Ja ihan hyvä että tienaavat siinä sivussa. Kyllä sen mieskin näkee, pullottaako housuntaskussa tanko pankin paketoimia kolikkoja vai jokin muu.

Kuten Mae West ilmaisi asian:"Kulta, onko sinulle taskussa pyssy vain oletko vain iloinen tapaamisesta?"