Kivi. Seitsemän veljestä

”Seitsemän veljestä” on aika kommunistinen kirja. Se on myös ankaran semioottinen esitys.

Ei ole tiedossa, mahtoiko Kivi tietää mitään sosialismista, vaikka Kommunistinen manifesti oli ilmestynyt jo hänen nuoruusvuosinaan. Tuskin tiesi, kahta vähemmän välitti.

Semiotiikka tuli asiaksi 1900-luvun alun avausten jälkeen varsinaisesti 1970-luvulla, kun merkkeihin ja merkityksiin alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota ja näkemistapa osoittautui kielitieteessä hyvin hedelmälliseksi. Kaunokirjallisuudessa semiotiikan professori Umberto Eco on harrastanut tätä paljon. Ruusun nimen hevosen jäljet lumella ei ole viittaus vain Sherlock Holmesiin, vaan semiotiikkaan hyvin yleisesti. Myös italialainen Calvino oli kuin kasvanut merkkien ja merkitysten arvoitusten keskellä.

Kiven Seitsemän veljeksen toimeentulosta on vain vähän mainintoja, mutta heidän toimintansa perusedellytykseksi mainitaan isojako. Romaanin tapahtumia ei ole ajoitettu, mutta on helppo päätellä tapahtuma-ajaksi 1820-luku, ehkä ennen Turun paloa siksi että Helsinki esiintyy kirjassa vain kerran ja silloinkin kirosanana, vaikka kuvitteellinen tapahtumapaikka on Nurmijärven seudulla.

Veljesten isä oli ottanut isojaon käydessä kulon polttamaan metsää ja saanut siten monin verroin naapureitaan suuremmat alueet. Isonjaon varhaisvaiheessa jyvitysmenetelmät olivat karkeita, joten ajatus on tosi.

Romaani on täynnä suuria näkymiä, tuulia, ilmansuuntia. Kukaan ei ole osannut tehdä siitä elokuvaa. Miten sellaisesta voisikaan tehdä kuvaa, missä ei kehyksiä ole? – Totta kyllä, leikkaamalla. Mutta tämän suuntaisia pyrkimyksiä ei ole esiintynyt.

Romaanin alussa taloudenpidosta kiinnostumattoman isänsä menettäneet miehet omistavat ison mutta huonokuntoisen talon. Romaanin lopussa Jukola ja Impivaara on jaettu kahtia eli käytettävissä on neljä tilaa, ja lisäksi Timolla ja Eerolla on torpat, joita he jälkeläisineen saavat hallita ilman yhtään veroa. Simeoni jää vanhaksi-sedäksi ja naimattomana siis rintaperillisittä Juhanin taloon.

Romaani on rakennettu binäärisesti niin että monet asiat tulevat kaksin kappalein tai kahteen kertaan – kahdet kaksoset, kaksi karkumatkaa, joista ensimmäinen pikkupoikina munavarkaista ja jälkimmäinen lukkarin ikkunan läpi Impivaaraan, kaksi katastrofia eli Hiidenkivi härkineen ja Impivaaran tulipalo, kaksi korkeaa runoa (Timon laulu oravasta ja Sydämeni laulu), kaksi näkyä eli Simeonin Saapasnahkatorni ja Laurin myyrä-uni, kaksi äijää eli Taula-Matti ja Kolistimen vaari, jne.

Jokaisella veljeksistä ja useimmilla sivuhenkilöistä on kaksi luonnetta. Jopa oikeasti tyhmä Timo on muutaman kerran joukon neuvokkain, ja mielenvikaisuutta hipovalla tavalla malttinsa menettävä Juhani on elohopeanherkkä, etenkin eläimille. Lukkari on sekä paha (alussa) että hyvä (lopussa). Jokseenkin kaikki henkilöt ovat sekä naurettavia että ihailtavia.

Tämä johtaa semiotiikkaan. Romaanin lopulla on merkillinen, näennäisesti irrallinen anekdootti oudoista jäljistä lumella. Miehen jäljet muuttuvat ketun jäljiksi. Lauri ei käsitä tätä ja murjottaa viikon. Hän kuitenkin löytää puujalat, jotka on veistetty käpälän muotoon. Selityksen mukaan tuntematon, ovela ketunrautojen sijoittaja on käyttänyt puujalkoja harhauttaakseen kettua.

Kolistimen äkeä vaari – erikoinen psykopaatti – ei puolestaan käsitä Laurin paluujälkeä, kun tämä ketunrautoihin astuttuaan käyttää toista puujalkaa keppinään niin että hangelle jää miehen ja ”yksijalkaisen koiran” jäljet.

Luultavasti Kivi on pannut tuohon kohtaukseen oivalluksensa romaanin ytimistä.

Teos on niin vaikuttava ja niin vakuuttava siksi, kun se on tähänastisen kirjallisuutemme suurenmoisin kuvaus merkitysympäristöistä.

Toisin kuin de Saussure, Eco ja strukturalistit Kivi kuvaa ihmiset heidän merkityksissään ja heidän elämänsä taisteluna riippumattomuudesta tai olisiko ehkä sanottava itsemääräämisoikeudesta. Kumpikaan sana ei ole aivan osuva. Juha Siltala puhuu tässä yhteydessä reviiritaistelusta, joka on osuva, mutta tuo mieleen kerrostalolähiöt. Kivellä tuo reviiri on runollisesti ”oma paikka maailmassa”, se jonka hän löysi veljeksille, vaikka se jäi häneltä itseltään tavoittamatta.

”Kommunistiseksi” sanomani juonne eli kysymys maan omistamisesta liittyy tähän asiaan. Maata ei voi myydä. Veljekset elävät samalla tavalla kuin osa suomalaisista omakotitalon omistajista edelleen, omalla maallaan, joka ei ole millään tavoin likvidi eli ei lainkaan vaihto-omaisuutta, vaan käyttöomaisuutta.

Oma koti ja oma pohja on nyt jo yli kaksisataa vuotta olla sangen monen suomalaisen todellinen päämäärä. Maan periminen tai hankkiminen ei tähtää rikastumiseen vaan riippumattomuuteen.

”Seitsemässä veljeksessä” nähdään yleensä sivilisaatiotarina. Veljekset karkaavat kylästä, elävät omin neuvoinensa etäällä ja palaavat sitten muuttuneina miehinä, ja lopussa kiekuu kunnian kukko.

Tämä on vain pintajuoni.

Teosta on luettu myös allegoriana suomalaisten historiasta, mutta siinä lukutavassa on aikamoinen liika-annos uudisraivaaja-romantiikkaa. Veljekset tosin rakentavat elinkelpoisia taloja, kuokkivat peltoja ja kuokkivat suuren suon, mutta he eivät tee sitä levittääkseen sivistystä, vaan levittääkseen omaa leipäänsä.

Kansakoulu tarvitsi kohottavia kertomuksia, ja sopivasti karsien tästä saatiin sellainen. Mutta se kouluissa luettu "Seitsemän veljestä" ei siis yleensä ole kokonainen, ja legendojen jättäminen väliin tekee karhunpalveluksen kirjalle.

Veljeksille luonto ja esineet arkisia tarvekaluja myöten ovat identiteettiä määrääviä. Ihminen on yhtä kuin omat tutut tavarat, omat nurkat.

Hiidenkivi-kohtaus on outo. Se voisi olla metafora oman seksuaalisuuden tappamisesta. Veljeksen luodeista kaatuu neljäkymmentä härkää, jotka kuvauksen mukaan ovat sonneja eli siis kuohimattomia. Härkä on melkein kaikkien muinaisuskontojen suuri seksuaalisuuden ja hedelmällisyyden symboli. Toisaalta härän pää on taas muinaiskielien kirjain, joka viittaa lukemiseen eli romaanin semioottiseen teemaan. Veljesten uskomaton lukemaan oppimisen hankaluus on kertomus oman merkitysten kielen täydentämisestä rovastin ja nimismiehen määräämillä merkityksillä eli siis oikeastaan riippumattomuuden typistymisestä.

Härkien tappaminen tapahtuu todellisessa hätävarjelutilanteessa. Silti siitä seuraa välillisesti viinankeitto huhtakasken runsaasta sadosta ja vaara todelliseen rappioon vaipumisesta. Ja itse kohtauksen aikana veljeksistä ylivoimaisesti lahjakkain – nokkelaa Eeroa lahjakkaampi Lauri - esittää muistisuorituksenakin hämmästyttävän pilkkasaarnansa ja on kerta kaikkiaan menettää henkensä käytyään viinapäissään liian syvällä omassa depressiossaan.

Ehkä Kivi on lukenut Rabelais’ta mutta tuossa kohtauksessa on kumminkin Bahtinin 1920-luvulla löytämä ”karnevaalikulttuuri” jo täysin kehiteltynä. Jakson sensaatiomaisuutta ei hiukkaakaan heikennä folkloristien löytämä pilasaarnaperinne. Pilasaarna eli sakramenttien ja muiden pyhien toimitusten jäljittely oli tietääkseni yleistä jo 900-luvulla goliardien eli vaganttien aloitellessa niitä vallattomuuksia, joiden muistona meillä on Carmina Burana –runosykli.

Toisin kuin Bahtin Kivi käsittää, että korkea karnevaali syntyy vain seksuaalisuuden ja kuoleman läsnäolosta. Tässä meillä on maagista realismia sata vuotta ennen Garcia Marquesia. Siinä välissä on sadan vuoden yksinäisyys. On se niin vaikea laji, tämä maaginen realismi.

Kivi kuvaa veljekset tavallisina miehinä, jotka eivät ole mitenkään tietämättömiä edes naisten hameiden alusista. Viittaukset on kätketty Kiven tai julkaisijan toimesta. Nykylukija tuskin huomaa ihmetellä, mikä esimerkiksi Eerolla on kuus-tuumainen ”. (”Kuus-tuumainen pikku-Eeroseni.”)

Romaanin lopulla Juhani osoitetaan eroottisesti osaamattomaksi, kun taas Eeron puolison valinta on hiukan outo. Vuohenkalman Seunalan Anna on hysteerikko, unennäkijä. Nähtävästi Kivi kuvaa Eeron homoseksuaaliksi. Se selittäisi myös Eeron pitkään kestävän vihanpidon velimiesten kanssa ja näiden kovat otteet.

Homoseksuaalisuus ei voinut olla Kivelle vieras asia. Hänen suuri suosijansa ja ystävänsä Fredrik Cygnaeus oli 1800-luvun suurmiehistä se, joka viihtyi kaikkein parhaiten nuorten miesten kanssa ja taisi pysyä naimattomanakin.

Muidenkin veljien yksityinen elämä tuotti lapsia. Agathon Meurman paheksuu Eino Kauppisen Kivi-tutkimuksessaan (Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä, 1966) kommentoimassa arvostelussaan romaanin hyvän emännän kuvausta, kun emännän työ ei ole valmis vielä maate mentyäkään. Romaanissa kyllä mainitaan itkevä lapsi, jota on noustava yösydännä rauhoittelemaan. Miten lienee ollut Agathon Meurmanin ja kenties August Ahlqvistin lukemassa versiossa, joka muutamista sitaateista päätellen on ollut painettua paljon rajumpi kielellisesti?

Kyllä Meurman tiesi, että sängyssä tehdään muutakin kuin nukutaan.

(Meurman pillastui Kiven kirjasta ja lähetti murskaavan arvostelun Kirjallisuuslehteen, mutta Y.S. Yrjö-Koskinen pisti sen paperikoppaan. Edelleen tuohtunut Meurman yllytti silloin kaverinsa Ahlqvistin asialle, ja jälkeä tuli!)

Sekä ”Seitsemän veljeksen” ainutlaatuisen raaka ja torjuva vastaanotto että sen löytäminen kansalliskirjallisuudeksi ovat yllättäviä tapauksia.

Vastaanoton järjesti professori Viljo Tarkiainen jo 1910 ilmestyneellä tutkimuksellaan ”Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kirjallinen tutkimus”. Teoksen merkitys oli silloin kuitenkin jo aika selvä. Etenkin Eino Leino oli aktiivisesti nostattamassa Kiven mainetta, eikä Juhani Aho ollut ainakaan vastaan. Tarkiaisella kävi viuhka, sillä hän keräsi aineistoa niin varhain, että ainakin yksi Kiven veljistä oli vielä teeskentelemässä itkua "rakkaan" Aleksi-veljen 1872 tapahtunutta kuolemaa muistellessaan.

Tarkiainen on muuten se sama mies, joka on kuvattu hiukan ikävästi vaimonsa Maria Jotunin "Huojuvassa talossa". Hänellä oli niin isot kädet, että Otavassa olevan muotokuvan maalanneen taiteilijan piti pienentää niitä kahteen kertaan.

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä muut aikakauden merkkimiehet ajattelivat ja tekivät, siis sellaiset kuin Aspelin-Haapkylä. "Kirovuosien kronikassa" en muista nähneeni mainintaa, mutta toisaalta SKS:n julkaisema versio on lyhennelmä.

Aikalaiset olivat, kuten tunnettua, jättäneet Kiven kuin nallin kalliolle. Snellman ei alentunut, Topelius saattoi jumalisena miehenä tuntea tyypin itselleen vieraaksi, mutta Lönnrotin vaikeneminen herättää huomiota.

Kivi oli heille ennen kaikkea pettänyt lupaus. Hänelle oli kaadettu rahaa ja kunniaa, mutta hän petti odotukset, eli meni kirjoittamaan mestarillisen romaanin. Sellaista ei tietenkään voi antaa anteeksi.

Vaikka tuttavien medikalisoiminen oli 1800-luvulla käytännössäkin mahdotonta, Ahlqvist tiedettiin hyvin vaikeaksi ihmiseksi. Luultavasti häntä ei nykyisten standardien mukaan voi pitää aivan täysijärkisenä. Luultavasti osa porukkaa oli jo silloin samaa mieltä.

Kiven maineen menemisen ja nousemisen ympärillä on edelleen jotain selvittämättömän oloista siitä huolimatta että sekä tutkijat että esseistit (kuten etenkin Veijo Meri) ovat tehneet parhaansa.

Esitän arvauksen, että Kivi oli yhteisöä häiritsevällä tavalla poikkeava etenkin seksuaalisessa suuntautuneisuudessaan eli toisin sanoen epäajanmukaisesti homoseksuaali. Aikakausi tuskin kavahti juoppoutta ja mielisairaalaa. Ne olivat monen kohtalona. Sitä vastoin lähteiden täydellinen vaikeneminen muusta ”kummallisuudesta” herättää mietteitä.

Kivi jäi naimattomaksi. Hän tuli hyvin toimeen vanhempien naisten kanssa. Hänen nuorten naisten kuvansa ovat hänen omassa tuotannossaankin epätavallisen romanttisinakin oudosti tyyliteltyjä.

En tiedä, milloin kauhisteltu homoseksuaalisuus tuli kulttuuriimme. Oscar Wilden oikeudenkäynti oli Englannissa 1895. Sitä ennen vallitsi käsittääkseni terve kaksinaismoraali.

Jostain meidän kirjailijakuntaamme tuli "harhaviettisyyden" kammo, josta on oltava selvillä, jos haluaa ymmärtää vuosien 1920 - 1960 runoutta. Ja proosaa.

En esitä muita nimiä. Ottakaa itse selvää. Ei se ole enää salaista eikä välttämättä edes mielenkiintoista.

Mutta en tiedä, että Kiven mieskuvia olisi laajemmin tutkittu tätä taustaa vasten. Nummisuutareissakin Esko on kuvattu lapsenmieliseksi kosiomieheksi ja isä Topias impotentiksi juopoksi, sillä kyllä ainakin ensin mainittu piirre teki tuohonkin aikaan naisista raivottaria pikemmin kuin jälkimmäinen. - Ehdottaisin kirjaimellista tulkintatapaa - Eskohan lopettaa:"Minä neuloskelen täällä isän kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan."