6. lokakuuta 2007

Kaivo ja virvoitus

Isälleni tultiin esittämään vaikeaa esineoikeudellsista kysymystä. Kysyjä oli kustantanut aikoinaan jopa kaivonrenkaat naapurin maalle, välirajan tuntumaan. Kaivoa oli käytetty suuressa sovussa. Mutta sitten naapurin tila myytiin, ja uusi omistaja, joka kyllä tiesi järjestelystä, otti ja kiinnitti jumalattoman munalukon kaivon kanteen.

Mitä tehdä?

Oikeutta ei tietenkään ollut kirjattu mihinkään. Mitäpä sellaisista.

Isä neuvoi päämiestä pistäytymään kotimatkalla osuuskauppaan ja ostamaan lukon aspeineen ja kiinnittämään sen samaiseen kaivoon.

Ennen kuin viikko oli kulunut, ongelma oli ratkaissut ja lukot siirretty parempaan käyttöön muualle.

Välitkin säilyivät joltisinakin.

* * *

Runsas viikko sitten elämys oli niin vahva, etten iljennyt heti kirjoittaa siitä. Hyvä ystäväni Tuomo Mannermaa täytti vuosia. Meillä on yhteisiä raskaita ja keveitä muistoja.

Hänen kirjansa, kuten In ipse fide Christus adest, on syvällisintä, mitä tässä maassa on ylimalkaan pitkiin aikoihin kirjoitettu.

Oltiin iltamessussa ja ehtoollisella ja sitten me papit siirryimme tuomiokirkon kryptaan nauttimaan vanhaan teologiseen tapaan kahvia ja pullaa.

Ohjelma oli pienimuotoista. Luin suomentamani runon, kun se sopi Tuomolle. Valkoisesta paidastani puuttui nappi. Muuan saksalainen professori esitti kaksi Schubertin Liediä, joita suomalainen virkaveli säesti etevästi. Kerrottiin pari lempeää kaskua menneisyyden päiviltä. Tiililattioilla vilisti lapsia, jotka tulevat kauan elämään maan päällä.

Ei ole aivan tavallista nähdä ihmisiä, jotka saavuttaisivat elämässään korkeita päämääriä siitä katkeroitumatta. "Tässäkö se oli? Ja kohta on kuoltava, vaikka ei ensinkään tekisi mieli."

Tuollainen kaikki oli kaukana, yhdentekevänä. Yhteinen, jaettu tunne oli hämmästyksen sekainen tyytyväisyys. Näin on elämä kuljettanut ja siis näin on hyvä.

Merkkipäivän viettäjä kiitti läsnäolijoita. Kiitospuhe oli hyvin lyhyt.

Hän sanoi, että Lutherin mukaan juuri mikään ei pistä Sielunvihollista niin vihaksi kuin seura, ruoka, juoma ja hyvät tarinat.

Ne karkottavat yksinäisyyttä, ja yksinäisyys on se myrkky, johon Sielunvihollinen enimmin turvautuu.

Hengitykseni ei tahtonut lainkaan tasaantua. Sen olin käsittänyt, että yksinäisyys on myrkky, joka tappaa. Mutta sen paljastaminen Paholaisen juoneksi oli oivallus.

Tyypillistä Tuomoa.

Per mutuum colloquium consolationemque fratrum – veljien yhdessäolon ja keskinäisen lohdutuksen vuoksi.

13 kommenttia:

  1. Kuolema ei ole pakko, vain väistämätöntä, me teemme siitä pakon.

    VastaaPoista
  2. Siinäpäs oli sanaa viikonvaihteeksi. Ne, joilla on korvat, kuulkoot tämän ja silmälliset lukekoot.

    Kyllä tuosta Kemppisestä olisi myös tullut hyvä leipäpappi, mistä osoituksena tämän saarnan ydin:


    "Ei ole aivan tavallista nähdä ihmisiä, jotka saavuttaisivat elämässään korkeita päämääriä siitä katkeroitumatta. "Tässäkö se oli? Ja kohta on kuoltava, vaikka ei ensinkään tekisi mieli."

    Siinäpäs haastetta meille kaikille, nähtäväksi jää, miten lopulta käynee.

    Lopuksi sanaa ja psalmia:

    "Herra on minun paimeneni,
    ei minulta mitään puutu.
    Hän johtaa minut vihreille niityille,
    hän johtaa minut vetten ääreen,
    siellä saan levätä.
    Hän virvoittaa minun sieluni,
    hän ohjaa minua oikeaa tietä
    nimensä kunnian tähden.
    Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
    en pelkäisi mitään pahaa,
    sillä sinä olet minun kanssani.
    Sinä suojelet minua kädelläsi,
    johdatat paimensauvallasi."


    Paimenpsalmin ulkoa opettelemiseen liittyy pieni muisto kinkereistä, jonka piti hyvää tarkoittava ja lämminsydäminen kappalainen, jonka uneliasta, tasaista ja uuvuttavaa artikulointia eivät lapsiparat millään jaksaneet koulussa kuunnella.

    Näin ollen jonkun piti olla se Kerberos, joka vaiensi porukan unettavan papin edessä, ja tietenkin tämä raskas osa lankesi jollekin.

    Porukan hiljennettyä avasin itse virsikirjan ja niin tarttuivat upeat ja puhuttelevat paimenpsalmin sanat mieleen kuin kärpäset imupaperiin.

    Mikä on tietenkin ankea vertaus.

    Kemppinen näyttää kohdanneen tuomiokirkossa jonkun elämää suuremman asian; kenties mies pääsi koskemaan jopa itse Pyhyyttä.

    Hyvä näin. Sitähän me kaikki etsijät kaipaamme.

    VastaaPoista
  3. "Tässäkö se oli?"

    On se vain hurja kysymys. Ja tosi.

    VastaaPoista
  4. Olen aina ollut kateellinen tuollaisesta "out-of-the-box"-ajattelusta. Eipä olisi tullut mieleenkään. Onkohan se syntyperäistä, opittua vai kokemuksen tuomaa?

    VastaaPoista
  5. Toisaalta olen myöskin sitä mieltä, ettei Sielunvihollista saisi liikaa koulukiusata eikä syrjiä. Ehkä hänellä on joitakin yhteiskunnallisia syitä kapina-asenteelleen, kuten taistolaisilla ja Osamallakin.

    P.S. Kerran kuulin Pursimiehenkadun asuntolassa, kun yksi juoppo kommentoi elämäänsä sanomalla että "tässäkö se nyt oli". Ei tehnyt mieli ruveta kritisoimaan häntä.

    VastaaPoista
  6. ad anon

    ymmärrys alkaa siitä, kun lopettaa olemasta kateellinen :)

    VastaaPoista
  7. Korsia viedään jo vierestä. Kuin tää nyt näin?

    VastaaPoista
  8. vaimonsa sanoin, kun oli vaikea hetki: Kuule - ei me tästä elämästä selvitä!

    Olisin mieluusti ollut mukana tuolla kryptassa. Näiden kahden ystävyksen kaivojen kannet ovat olleet ilman lukkoja - ainakin silloin, kun olen paikalle osunut. No - joskus on pitänyt kurottaa syvään, ja karvaaltakin on maistunut. Te kaikki olette tänään kokeneet samaa kuin minä.

    VastaaPoista
  9. Kiitollisena on myös hyvä olla. Kiitos.

    VastaaPoista
  10. ad anon

    jep. ruohona luulin heiluvani ikuisesti. ei kai se latokaan paha ole paikka.

    VastaaPoista
  11. Kelpaa lyhyempikin elämä kuin esim 5 miljardia vuotta. Kattokaa ny, kuinka auringollekin käy. Valtioiden tulee hyvissä ajoin ennen tuota tapahtumaa ryhtyä suunnitelemaan keinoja tuhon välttämiseksi. Muutoin ilmasto muuttuu todella dramaattisesti. Tai lisääntyminen on lopetettava ajoissa, ettei synny polvea, joka tuon tulee kokemaan.

    VastaaPoista
  12. Näinhän meille ja aurinkoille käy, hyvä anonyymi.

    Tähtien valtakausikin päättyy sadan biljoonan (10 potenssiin 14) vuoden kuluttua ja maailmankaikkeus alkaa pimetä.

    Noin sadan triljoonan eli miljoonan biljoonan (10 pot. 20) myös galaksit ovat hävinneet.

    Viimeiset värinät maailmankaikkeudesta syntyvät protonien mahdollisista hajoamisista jonka arvioidaan tapahtuvan 10 p. 46- 10 p.200 vuoden kuluttua.

    Loppu on hiljaisuutta ja pimeyttä.

    Kaunista ja kaameaa. Vai mitä?


    Lähde: Luonnontiedettä oppimattomille opettajille

    VastaaPoista
  13. ad catu

    siihen saakka potkitaan kiviä tällä huuruisella kokkareella. Pohditaan, mikä meitin tomusta hetkeksi herätti. Se pitänee huolen lopustakin.

    VastaaPoista