Suomeksi, pliis

Kristiina Rikman esitteli jotain kääntämistä koskevaa kirjaa lehdessä muutamia päiviä sitten. Eilisen Orwell-jutun yhteydessä jouduin miettimään, miten suuri synti tosiaan on, ettei hänen esseitään ole julkaistu enempää. Esimerkiksi laaja Dickens-juttu on mullistavan hyvä.

Sitten löysin hukkaamani kirjaston kirjan. Joskus kirja on niin mieluisa, että sen panee varmaan paikkaan, ja se on hulluutta. No tämä varma paikka siis löytyi, ja luin Thomas Warburtonin hienon kirjan ”Kolmen metrin pino” ja totesin, että hänkin arvioi ajan tehneen tehtävänsä ”1984”-romaanille.

En tunne Warburtonia henkilökohtaisesti, mutta toistettakoon itsestään selvä tosiasia, että Suomessa J. A. Hollo ja juuri Warburton ovat ammattikunnan kaikkein suurimmat nimet. Tosin Holloon liittyy selvittämättömiä asioita; hänellä lienee ollut melkoinen tehdas. On väitetty että joissakin tapauksissa hänen nimensä kirjan kansilehdellä tarkoittaa korkeintaan, että hän on lukaissut käännöksen, jonka on tehnyt joku toinen tai jokin porukka.

Korostan että tämä on huhua ja henkilökohtaista uumoiluani. Joku kirjallisuuden opiskelija voisi tehdä asiasta gradun. Ei ole vaikea selvittää töiden valmistumisen ajankohtia ja aloittamisestakin on tietoja. Jos huhu pitää paikkansa, Hollo ”suomensi” joinakin vuosina enemmän tekstiä kuin eduskunnan pikakirjoittajat olisivat ehtineet suoltaa kirjoittamalla 24 tuntia vuorokaudessa.

Warburton käänsi ruotsiksi mm. Joycen, Aleksis Kiven ja Volter Kilven sekä sangen paljon muuta.

Mistä tämä harhaileva höpötys?

Siitä, etten enää viitsi kääntää todella vaikeaa tekstiä kuten Orwellin esseitä. Vaikka joku julkaisisi ja vaikka joku pyytäisi – kumpikaan ei ole todennäköistä. Blogiin voi kääntää jotain. Napin paneminen kolehtihaaviin ei ole sama asia kuin kolehdin varastaminen.

Mutta asian miettiminen johti mielenmuutokseen. Ehkä suomentamista on ajateltu perinteisesti tavoittamattomissa olevan tekstin saattamisena tänne. Kun kukaan ei esimerkiksi osaa venäjää, on tärkeää, että ennen kaikkea klassikot on saatavissa suomeksi.

Kukaties olen itse ajatellut, että jonkin Orwellin joidenkin esseiden suomentaminen ei ole niin iso asia, koska ihmiset, jotka ovat kiinnostuneet niistä tosissaan, voivat ihan hyvin lukea ne englanniksi.

Mutta vastaan tulee käytettävyys, usability.

Luen itsekin enemmittä mutinoitta saksalaisia ja ranskalaisia kirjoja suomennoksina siksi, että suomennoksia on tarjolla. Toiseksi esimerkiksi jokin Grass vaatii keskittymistä ja yrittämistä – eräät hänen kirjoistaan ovat niin vaikeaa kieltä, että saa pitää lujasti kiinni pysyäkseen edes kärryillä.

Englantia en kovin mielelläni lue suomeksi, koska ryhdyn kyttäämään suomennosta.

Kaksi syytä siis: ihmisten kielitaito ei kuitenkaan ole niin ”hyvä” että he saisivat irti esimerkiksi P.G. Wodehousesta sen, mistä moni häntä arvostaa (esim. Orwell ja Warburton). ”Hyvä” kielitaito on tutkintojen ja koulutuksen luoma harha. Yleensä kielitaito menee rekistereittäin niin kuin urut. Aihepiiri ratkaisee lukemisen helppouden ja määrää suomentamisen tarpeellisuuden.

Otaksun että ns. sanomalehtikieli on monille helppoa tai helpointa. Olen päässyt toteamaan, että englantilainen ja amerikkalainen lakikieli on erittäin vaikeaa Englannissa ja Amerikassa laki opiskeleville suomalaisille. Heiltä jää kovin paljon ymmärtämättä. Se ”legalese”, jota he lukevat ja ehkä kirjoittavatkin, on 1 – 5 astetta 360 asteesta eli syntyperäisen ja koulutetun lukijan ymmärtämästä.

Todistelen huomauttamalla, että kokemukseni mukaan erittäin lukeneet ja fiksut suomalaiset eivät todellisuudessa ymmärrä hyvääkään suomalaista lakitekstiä tai lainopillista kirjallisuutta. Siinä on samoja ongelmia kuin digiboksin asennusohjeissa. Pitäisi tietää niin paljon sellaista, mitä ei tiedä.

Vai väitättekö te lukijat, siis te jotka ette ole juristeja, tietävänne riittävän hyvin, mitä tarkoittaa sana ”ilmeinen” rikosoikeudessa ja siviilioikeudessa? Onko se 50 % varmasta, 75 vai 90? Vai ehkä 25 %?

(Esimerkkini on ilkeä, koska yleiskielen ”ilmeisesti” tarkoittaa jotain aivan muuta – ”ilmeisesti nyt on mentävä nukkumaan”.)

Hyvin suuri osa äidinkielemme ja siis ajattelumme syvärakenteista on peräisin käännöksistä.

Muistattehan, että esimerkiksi Tove Janson ja Topelius kirjoittivat ruotsiksi? Topeliusta suomensi Juhani Aho.

Tässä mielessä suomentajat on rinnastettava suomalaisiin kirjailijoihin ja heille on syydettävä rahaa ja kunniaa.

Amerikkalaistuminen ja EY eksyttävät. Se kieli jota kansainvälisessä kanssakäymisessä käytetään, ei ole englantia vaan tyhmistetty sekakieltä, joka muistuttaa etäisesti englantia.

Ihmisten kielitaidon lisääntyessä tarvitsemme siis entistä enemmän hyviä suomennoksia.

Paradoksi, eikö olekin?