Norbert Elias

Tämäkin blogin kirjoitus on oikeastaan muistiinpano parille kollegalle ja itselleni.

Taloustiede on ala, jonka pitäisi sijoittua sievästi historia, maantieteen ja sosiologian väliin. Vallitseva kanta on silti tehnyt siitä ihmeellisen uskkonnon, jonka on toisin kuin tunnustuksellisten uskontojen todistettava joka päivä, että Jumala on olemassa. - (Alain Minc)

Suomessa aika huonosti tunnettu Elias (1897-1990) kehitti laajassa tuotannossaan interaktiivisuuden (vuorovaikutuksen) käsitteen ja kirjoitti viisikymmentä vuotta ihmistenja ihmisryhmien konfiguroinnista.

Norbert Eliasin mielestä tärkeitä eivät olleet "suureet" (ihmiset, yhteisöt), vaan näiden suhteet ja suhteiden muutokset.

Hän oli siis jo ennen toista maailmansotaa sisällä "differentiaaliajattelussa" eli pohtimassa diskreettien yhteiskuntatieteellisten yksiköiden sijasta muutoksia ja muutosten suuntaan ja nopeutta.

Olen käyttänyt itsekin aika usein tätä matematiikasta poimittua kielikuvaa - derivaatta. Olen yrittänyt väittää, että oikeudellinen teoria vertautuu lähinnä kolmeen peruslaskutoimitukseen, ja lisäksi jotkut ovat selvillä jakolaskusta.

Väitöskirjassani kauan sitten pohdin tuomarikunnan mentaliteettia ja mentaliteettien historiaa. Taustalla oli Braudel, juuri kehiin noussut Michel Vovelle, ja Norbert Elias.

Braudelin taustalla vaikuttivat Marc Bloch, jonka Gestapo teloitti 1944, ja Lucien Febvre. Aidossa Eliasin hengessä taustalla oli kuitenkin seutu, viime kädessä Elsassin riitamaa. Vuoropuhelu saksalaisten ja ranskalaisten kesken Strassbourgin yliopiston ympärillä 1800-luvun lopulla. Elsassissa puhuttiin aika yleisesti sekä saksaa että ranskaa. Meidän nykyisten on hiukan vaikea käsittää, miten kiihkeästi kielitaitoa vastustettiin Euroopan suurissa maissa 1950-luvulle asti. Ranskalaiselle oli epäisänmaallista ymmärtää saksaa tai englantia, ja esimerkiksi Winston Churchill sanoi puheessaan osaavansa kyllä ranskaa mutta pidättäytyänsä puhumasta sitä, koska ei halua ottaa tunnolleen vihollisuuksien puhkeamista naapurikansojen kesken.

Muuan sosiologian - historian avainhenkilö oli kerettiläiseksi arvioitu saksalainen Karl Lamprecht, jota on tutkittu myös Suomessa (Matti Viikari). Hän oli kiinnostunut sosiaalisista ilmiöistä, ja sitä pidettiin historiantutkijalle sopimattomana. Tilannehan muuten oli Suomessa suunnilleen sama, ja kerettiläiset olivat Väinö Woionmaa ja Eino Jutikkala. He olivat molemmat omia aikojaan löytäneet samat kysymykset, jotka mietityttivät johtavia mieliä Euroopassa.

Sotien välisenä aikana muuan kuuluisa nimi oli Karl Mannheim; hän on saanut taas ajankohtaisuutta myös Suomessa. Ranskan toisenlaisessa sosiologisessa ilmastossa, jossa perustajaisä on Emile Durkheim, Suomessa saakka on havaittu etenkin Pierre Bourdieu ja vaikeasti sijoitettava Michel Foucault. Molempien tuotannosta on jotain saatavissa suomeksi - ei paljon.

Elias kirjoitti tutkimuksia A. Weberille eli Maxin veljelle, mutta hänen uransa myöhentyi juutalaisuuden ja saksalaisuuden takia. Hän asui pari vuotta Ranskassa ja siirtyi Englantiin kolmannen luokan yliopistoo (Leicester), josta hän teki ensimmäisen luokan yliopiston.

Hänellä oli assistenttina muun muassa Anthony Giddens, ja London School of Economicsin maine, etenkin sosiologian ja taloustieteen ja tätä nykyä myös juridiikan yhdistäminen on keskeisesti Eliasin perua.

Kun tästä on väkisin tulossa propadeuttinen nimiluettelo hahmottelen tähän vanhan 1980-luvun Turun kulttuurihistorian luentoesimerkkini, joka perustuu kaikessa olennaisessa Norbert Eliasiin.

Vot.

Kun 1600-luvulla jossain helvetin kuusessa, esimerkiksi Gascognessa, varttui liian suuren ja liian köyhän maalaisaatelin piirissä eteenpäinpyrkivä nuori mies, tämä satuloi isänsä papurikkohevosen ja lähti Pariisiin etsiään onneaan. Pariisissa hän päätyi onnen kaupalla esimerkiksi kuninkaan tai kardinaalin henkivartiokaartiin, niin sanotuksi muskettisoturiksi.

Pohjaltaan jähmeässä yhteiskunnassa maalaistolvana saattoi päättää päivänsä marsalkkana. Miekka oli sosiaalisen nousun väline.

Kun Ludvig XIV ihastutti kansalaisia viho viimein kuolemalla 1715, Versaillesiin oli syntynyt sisältä ontto hovikulttuuri, jota ruokkivat Sveitsiin ja Alankomaihin asettuneet pakolaiset ja luopiot ja muutamat oman maan erakot - siis sellaiset henkilöt kuin Pascal ja Descartes.

Seuraava sukupolvi vaihtoi miekan kynään ja kieleen. Sosiaalisen nousun väline oli terävä puhe. Niin sanotut valistusfilosofit olivat joissakin tapauksissa pöljiä poikia böndeltä ja sitä paitsi sekopäisiä. Silti heistä tuli kuuluisia kaikessa maailmassa. Voltaire, Rousseau.

Tämä kehitys ei loppunut koskaan. Ranskassa on tänäkin päivänä olemassa vapaasti kelluva intellektuelli, joka mellastaa omia aikojaan kuulumatta mihinkään tiettyyn leiriin tai talliin.

Saksa jäi syntymättä 30-vuotisen sodan jälkeen, ja se oli surullinen tapaus. Keisarikuntaan eli vuoteen 1871 asti se alue, jota sanomme Saksaksi, koostui lukemattomista hallintoalueista. Valtionpäämiehen asema ja arvo saattoi olla esimerkiksi "ruhtinasarkkipiispa" tai jotain muuta yhtä mieletöntä.

Preussia lukuun ottamatta nämä "valtiot" olivat liian köyhiä pitämään yllä hoveja. Kaupungit rahoittivat onneksi musiikin. Lähes kaikki Bachit olivat kaupungin virkamiehiä. Händel ei ollut; hän oli yrittäjä.

Saksassa eteenpäin pyrkivät miehe väyläksi tuli yliopisto. Niitä syntyi myös pieille paikkakunnille ja ne olivat joskus hyvinki erikoistuneita - Göttingen, Jena, Heidelberg...

Idea oli päästä tietyn maineikkaan professorin talliin ja aloittaa sieltä käsin loputtoman laaja kirjallien toiminta. Homma sujui hyvin. Saksassa esimerkiksi palvottu armeija ei ollut uraputki, koska se oli Hitleriin asti niin hirmuisen tiukasti ansiosukujen perintömaata, samalla tavalla kuin Venäjällä. Korpraali Bonaparte olisi jäänyt korpraaliksi kaikkialla muualla paitsi Ranskassa.

Englannin uudemman historian suurin ihme on se, mitä ei tapahtunut. Marxin sitovasti ennakolta todistamaa veristä vallankumousta, jota Englannissa toiminut tehtailija Engels piti totena, ei koskaan tapahtunut. Yläluokka vetäytyi maalle ja keskittyi ketunmetsästykseen, portviinin ja sherryn juomiseen ja vilkkaaseen huoruuteen. Lontoon pankki- ja finanssimaailma alkoivat hallita viimeistään Wellingtonin aikana, ja rahamiesten ja etenki heidän vaimojensa suvaitsema lehtimies- ja kirjailijaporukka sai ansaittua arvoa.

Englannissa uraputki oli sävyisä kirjallisuus tai vähemmän sävyisä konttorityö. Esimerkiksi P.G. Wodehouse ja T.S. Eliot aloittivat kirjallisen uransa pankkitoimihenkilöinä ja vielä George Orwell poliisina Burmassa.

Yhdysvalloissa rahan ja omistamisen vaikutus oli suurempi kuin Euroopassa, mutta oli sielläkin 1600-luvulla perustettuja yliopistoja (Harvard 1636) ja erittäin vaikutusvaltaisia, lähtöjään köyhiä lehtimiehiä ja kirjailijoita (Mark Twain).

En määrittele tässä yhteydessä, mikä oli suomalainen uraputki. Ehkäpä palaan siihen.

Eliasin yhteisnimitys tälle kehitykselle on sivilisaatioprosessi. Dynaaminen eli pätevä nuorsio omaksui vallan kahvassa olijoiden tavat ja pani heti paremmaksi. Olennaisia olivat ryhmien suhteet eli konfiguraatio. Ranskan poliittinen johto on tänäkin päivänä peräisin yhdestä korkeakoulusta (ENA). Ison Britannian yllättävä uusi nousu 1959-luvun lopulla liittyi Cambridgen ja Oxfordin aseman heikkenmiseen ja puskayliopistoihin, joista ainakin Birmigham oli oivallisen hyvä. Saksasta kuoli sotien jälkeen "yleinen mielipide", ja parhaat voimat ohjautuivat liikkeenjohdon tehtäviin - lopulta myös naiset, kuten Angela Merkel. Liikkenjohto ja poliittinen johto ovat nykyisin sama asia.

Tällä pohjalla on tapojen (hyvien tapojen) historia Eliasin hahmottamana. Kysymys ei ole anekdooteista eli siis siitä, minkä värisiä sukkia on käytettävä. Kysymys on merkkijärjestelmästä, jonka haltuunotto hahmottaa vuorovaikutussuhteet.

Joku on sanonut, että Reagen ja Clinton olivat aikakauden suurimpia puhujia, retorikkoja. Luullakseni George W. Bush on parempi. Hän on osoittanut olemuksellaan, puheillaan ja luultavasti näytellyllä taitamattomuudellaan, että amerikkalaisen poliittisen johdon ei pidä puhutella Washington Postin pääkirjoitustoimittajia, vaan Homer Simpsonia. Kuvittelisin, että Bush saa Springfieldistä jokseenkin kaikki äänet.

Niin - Eliasin tuotanto on sekaisin kolmella kielellä, koska saksaksi Sveitsissä juuri ennen sotaa ilmestyyt sivilisaation historia jäi vaille kaikkea huomiota mutta alkoi saada maietta ranskalaisena taskukirjana 1974-1975. Englanniksi se ilmestyi omituisesti 1969 ja 1982. "Mitä sosiologia on" on pyörinyt pokkarina ranskaksi vuosikymmeniä, kun taas Saksassa se arvioitiin vanhentuneeksi jo ennen ilmestymistään.

Nähdäkseni tuttavieni Manuel Castellsin ja Pekka Himasen ajattelun ja tutkimuksen keskeinen puute on Eliasin sivuuttaminen. Voi olla, etteivät he erityisemmin edes tunne miestä.

Olisi syytä. Verkko- tai informaatioyhteiskunnan perustavat oivallukset löytävt Eliasin tuotannosta.

Uskomatonta kyllä, ne löytyvät myös Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriasta. Luen sitä nyt saksaksi ja hämmästelen, että Erik Ahlman, joka näyttäisi tavoittaneen Friedellin loistavan sujuvuuden, tuntuu menettäneet suomenkielisestä tekstistä kaiken olennaisen. Kaiken.