VR ja Wikipedia

Vanha museotavara oli aivan kauheaa, ja ne rukit ja varstat, joita esiteltiin kotiseutumuseoissa, tuntuivat aivan sietämättömiltä.

Olisiko suhtautuminen menneisyyteen muuttumassa?

Kansakunnan menneisyyden keksiminen oli poliittinen prosessi. Ylhäältä alaspäin tuotiin esiin kansakunnan väitettyä suurta menneisyyttä. Edelläkävijä ei ehkä ollut kuitenkaan Englanti eikä Ranska, vaan Saksa.

Välineet menneisyyden tavoittamiseen olivat höyrylaiva ja juna.

Ostaa nappasin yli sadan vuoden takaisin Baedekerin, punakantisen matkaoppaan. Nämä kertovat Saksasta yleisesti ja Pariisista erikoisesti. Kartat ovat runsaita ja menneisyyden aukioloajat ja pilettien hinnat ilmaitetaan armottoman yksityiskohtaisesti.

Suomessa on pieniä viitteitä samaan. Meillä oli Suomen Matkailuyhdistys, joka toteutti lähinnä Topeliuksen ohjelmaa, ja osoitti keinot matkustaa höyryvoimalla tutustumaan merkittäviksi määriteltyihin paikkoihin. Oli käytävä Imatrankoskella, Punkarajulla, Kolilla ja Aavasaksalla. Huonojalkaiset ja isomahaiset lepuuttivat itseään Iisalmen takana Runnilla "nauttimassa vesiä" suuren maailman tapaan. Se oli oman aikansa pseudotiede - keino päästä toisten nöähden terveeksi todella yrittämättä.

Klinge on ansiokkaasti esitellyt tätäkin asiaa kirjassaan "Iisalmen ruhtinaskunta".

Monet museoistamme ovat todellisuudessa henkeäsalpaavan hyviä. Ne on pidetty ajan tasalla. Kansallismuseon alakerrasta löydän lapsuuteni tavaroita aina makeisrasioita myöten: Pax (jälleen markkinoilla), Figarol, Pectus.

Museoiden uusi ongelma on helppo kuvata esimerkillä.

Sotahistorian sanotaan kiinnostavan nuoria perheitä. Vaatimattomiinkin kohteisiin on viitoituksia. Nuorempi polvi matkailee kaikessa hijaisuudessa ja poliittisen korrektiuden säilytäen Neuvostoliiton puolella entisillä taistelukentillä. En nyt muista, mikä sen maan nimi on tällä hetkellä, mutta sinne mennään Lappeenrannasta.

Esimerkki: Edvin Laineen tyyppistä Pohjantähteä tai Tuntematonta ei voisi enää tehdä elokuvana, koska ei ole kalustoa eikä kaluston hoitajia.

Kapinassa ja Suuressa isänmaallisessa sodassa oli mukana satoja tuhansia hevosia, joilla ei ollut puoluekantaa eikä poliittista väriä. Kuvitgeltu elokuvaohjaaja, joka haluaisi kuvakertomukseen pätkän sotaanlähdöstä olisi kahden suuren ongelman edessä.

Hevosia ja ihmisiä jotka osaavat valjastaa hevosen ja ajaa sellaista ihmeellistä eläintä on todella vähän. Olen ollut huomaavinani, että tämä ongelma näkyy jopa amerikkalaisten lännenfilmien juonenkuljetuksessa. Ennen aina ajettiin nelipyöräisillä trilloilla niin että tomu tuprusi. Ei ajeta enää.

Toinen ongelma on vielä vaikeampi. Kuvitteellisessa sotaelokuvassa sillä hevosella ajetaan tietenkin rautatieasemalle hakemaan poikien ruumiita tai lähtemään sotaan. Tiettävästi VR:llä on vuokrattavana yhteensä yksi höyryveturi ja muutama vaunu.

"Tavallinen" juna, jossa edessä puuskuttaa "Ukko-Pekka" ja vaunuissa on ensimmäistä, toista ja kolmatta luokkaa, postivaunu, maitovaunu, työläisvaunu ja konnarinvaunu, olisi joka tapauksessa hirmuisen kallis koota kuvattavaksi.

Wikipediassa on hyvin niukasti kuvia Suomen rautateistä. Rautatiemuseon kotisivuilta löytyvät "Heikki" ja "Risto" ja luettelot eräistä vaunutyypeistä, mutta junista ja matkustamisesta ei taida olla keskitettyä tietoa.

"Junamatkan kuvaus" puuttuu, vaikka se on Suomen kirjallisuuden suuria teemoja Juhani Ahosta Meren "Manillaköyteen" ja Hyryyn. Näytelmäelokuvassa aineistoa olisi. "Lentävä kalakukko" kertasi ja ikuisti konduktöörin kysymyksen "Oliko Mikkeliin mänijöitä..."

Tään lyhyen ajatusketjun tausta on yllättävä. Huomasin ajatelleeni yöllä metsästystä ja kalastusta. Hirvien suuri määrän lisäys ei voi olla liittymättä metsän käytön muutoksiin. Luultavasti se on tekemisissä tehometsänhoidon ja avohakkuiden kanssa.

Mutta ennen herrat harrastivat metsästystä ja kalastusta. Appiuokolla oli Pielisjärven kunnanlääkäriaikanaan mainio ajokoira, ja ikään kuin ympärivuorokautinen pitkospuiden tarpominen lääkärinlaukkua kantaen ei olisi riittänyt, sunnuntait metsästettiin jäniksiä pitkin maita ja metsiä. Vielä melkein minun aikanani, siis 60-luvun alussa, hän kävi Aholan poikien kanssa metsällä. "Poikien" ikä oli seitsemänkymmenen korvissa.

Kai he sorsiakin jahtasivat, mutta jäniksen ampuminen juoksuun oli jotenkin jalompaa.

Tuntemani suurherrasmiehet ovat tavanneet opettaa Ruotsin kuninkaalle fasaanien ampumista ja vastaavaa, jonka kanssa tavallinen ihminen ei joudu tekemisiin.

Mutta kalastus oli melkein itsestään selvä harrastus. Jos sitä ei harrastanut, pitä esittää laillisia syitä ja pitäviä perusteita. Lisäksi niitä kaloja syötiin.

Lauantai aloitettiin pitkänsiiman madottamisella, ja siiman ja verkkojen laskeminen oli toimitus, jonka kuluessa nuori poika oppi myös mielenkiintoisia sanoja ja iskeviä ilmauksia.

Monikin kaupunkilaisherra malttoi tuskin vaihtaa Eden-hattunsa vaaleampaan kesäkuosiin, kun jo piti lähteä soutamaan uistinta. Uistimen vetäjä istui solmio kaulassa ja totisena kuin pontikankeittäjä. Ja itse asiassa haukia nousi aika usein.

Olin ajatellut vaatia vasemman rintataskun päällä kannettavaksi professori-uistimen, kun siirryin tälle alalle. Ei ole kuulunut, vaikka on ollut merkkipäiviä, eikä ole tullut itse hankituksi.

Kyllä Savossa näkee uistelijoita, mutta ikäjakautuma on hyvin selvä. Se on vanhojen miesten hiipuva laji, enkä ole eläissäni nähnyt naista uistelemassa. Virvelin heitto on ollut naisellekin luvallista - myös nuorille ja kauniille - sen jälkeen kun ruotsalainen Abu teki virvelin viskomisesta teollista toimintaa.

Toivon ettei poikani paljasta pohjatonta tietämättömyyttäni; hän on kalastanut pikkupojasta ja kulkee Satakunnan joilla pyytämässä taimenia perholla. Mutta se on toinen luokka ja liikutus.

Ajatukseni on näet se, että puoliteollinen elämänmuoto katosi ympäriltämme, eikä sen jälkiä ole helppo löytää. Sanokaa oi, missä näkisin pitkänsiiman. Katiskatkin ovat viime vuosina muuttuneet vähän oudon näköisiksi.

Todellinen teemani oli rauhanomainen rautatieliikenne, joka on onneksi ollut osa valtionsosialismia eli yhden viraston hallinnoimaa. Ilmainen vihje markkinoinnille: junien rakastajia on luultavasti paljon enemmän kuin luulette.

Koska liikkuvan kaluston ylläpitäminen on kallista ja huvitusarvoltaan aika rajallista, satsaisitte verkkoon.

Hyvä alku olisi poimia painetuista historioista aineistoam, tilastoja ja etenkin kuvia Wikipediaan ja luoda lisää verkkosivuja laajentamalla keskusteluforumeja kunnollisiksi.

Sama kehotus osoitetaan Finnairille. Siviili-ilmailu on valkoinen läikkä menneisyydessämme. Sotilasilmailu voi olla paremmin katettu. Maailman ainoa Bristol Blenhiem Mk IV -konekin on Suomessa, tosin osina, Jyväskylässä. Mutta en nyt äkkiä keksi, missä olisi DC-3 tai Caravelle.

Jos menneisyys kerran kiinnostaa, mietittäköön ahkerasti virtuaalisia museotoimintoja. Olisi hauska matkustaa kapearaiteisella Jokioisiin, mutta kiitos vain kuvan kautta, ei oikeasti.

Olin eilen puhumassa julki jumalisia ystäni Juhani Forsbergin kanssa Aristoteleen kantapäähän. Aiheenamme oli Luther, tuo lihava mies.

Tuli mieleen jonkun tutun teologian tohtorin mainitsema - eivät ihmiset Suomessa niinkään usko Jumalaan kuin vanhan kotiseudun kirkkorakennukseen ja hautausmaahan.

Luulisin että tämä on osa menneisyyden mielenkiintoa. Kauniit kirkkomaat - esimerkiksi Ruokolahti tai Lapua, vetävät väkeä. Ja sitten on helmiä, joiden ohi kulkee joka päivä kymmenen tuhatta ihmistä tietämättä, että tuossa on aidossa ympäristössä keskiaikainen harmaakivikirkko: Espoo ja Vantaa (Helsingin pitäjän kirkko).