Patsas

ISBN 978-2070706594 on Nora, Pierre et al: Les Lieux de mémoire (Gallimard, 1986).

Muiston paikat.

Pierre Nora on kuuluisa akateeminen historiantutkija. Näitä kirjoja on kolme.

Idea on yksinkertainen: muutamia vuosikymmeniä sitten tutkijat laajensivat dokumentin käsitettä niin että se tarkoittaa todistetta. Dokumentti voi olla puukko, jota säilytetään museossa.

Ajatus on hyvä. Tuollainen historiallinen dokumentti on joskus parempi kuin paperi, joka on viritetty vääristelemään todellsuutta.

Muistomerkki, kuten patsas, ei ole dokumentti, koska se ei edes yritä todistaa mitään. Se on merkki, jonka tarkoitus on yhdistää tai hajoittaa. Se ei ole taidetta. Tuo sana liitetään usein ilmiöihin, joiden tarkoituksena on vedota tunteisiin etenkin kauneudella. Muistomerkin tarkoitus on vedota poliittisiin tunteisiin.

Suomen kielen sana on erinomainen: muisto-merkki. "Monumentti" on abstraktinen. Peltovainio voi olla isien työn monumentti.

Kaarle XII osoittaa sormellaan aivan riittävän tarkasti itään, Narvaan, Novgorodiin Tukholman rannassa. Siellä, Pietarissa, on huomattavan hieno ratsastajapatsas, jossa tsaari Pietari on kiskaissut ratsunsa takajaloilleen, ja suunta on tietysti länsi. (Patsas liittyy Järnefeltien suvun historiaan, koska Elisabetin eno oli kovakin kuvanveistäjä ja kertoi, miten merkillinen saavutus tuo ratsastajapatsas oli valutyönä ja tasapainon kannalta.)

Meillä Mannerheimin ratsastajapatsas on arka aihe, ja Tampereen Mannerheimin Vapaussodan-patsas vielä arempi.

Loogisesti Aleksis Kiven patsaan paikalle Rautatientorille pitäisi siirtää Leninin patsas; olihan hän ainakin teknisesti vapautemme takaaja. Ja Esplanadille Stalin.

Kuinkahan monta kannatajaa näillä ajatuksilla olisi? Epäilen että vain the lunatic fringe, tilastollinen ilmiö eli hajonta hulluina.

Kaksi päätelmää. Valloittajapatsas keskellä vieraan maan pääkaupunkia on todella kauhea asia, oli hautoja tai ei. Toisin sanoen Viipurin "vapauttajat" voivat pykätä patsaita Viipuriin mielensä mukaan mutta Lappenrannassa sellainen olisi ikävä näky.

Tietenkin virolaiset toimivat viisaasti, koska provokaatio on Neuvostoliiton ja oli Saksan koeteltu menettelytapa, tyyppiä Mainilan laukaukset tai Puolan väitetty rajaselkkaus 1939. Ehkä sellainen tulee seuraavaksi.

Mutta ymmärrän myös niitä tuttavia amerikkalaisia, jotka kertovat, että kyllä korpee, kun japanilaiset kiipeilevät Pearl Harbourin ankkuri-muistomerkillä ja räpsivät toisistaan valokuvia. Voisihan sitä kieltämättä olla kiipeilemättä.

Willy Brandt polvistuneena Saksan aiheuttamien tuhojen muistomerkille oli niin vaikuttava lehtikuva, että se syöpyi mieleen. Ja miksei - ensimmäinen venäläisten seppeleenlasku Mannerheimin haudalle Hietaniemessä. Ja punaisten kaiveleminen mäenrinteistä ja sorakuopista ja siirtäminen siunattuun maahan - aivan siihen katsomatta, mitä tämä siunattu maa kenellekin merkitsee.

Muistopatsas näyttäisi liittyvän demokratian tai kansalaisvaltion nousuun. Antiikista alkaen hallitsijat ja valloittajat pystyttivät toisilleen muistomerkkejä. Saksalaiset kohottivat 1871 voiton kunniaksi Berliiniin Siegessäulen, mutta siinäkin ponnahtelee voiton jumalatar, ei esimerkiksi Bismarck stringeissä ja targassa.

Tämä suuri hyöty antiikin mytologian hahmoista on. Ne ovat armeliaan epämääräisiä.

Ja se toinen ajatus: hauskaa, että Havis Amanda on niin maallinen ja epämytologinen ja hauskaa että se on juhlinnan kohde karnevaaliaikaan.

Kun edellä on hyväksytty representaatio eli se ajatus, että in effigy eli kuvana herjaaminen tehoaa ihmisiin, tuollainen patsas, joka on muuten vain ilo silmälle, on ihan hyvä.

Minun tietoni mukaan nimitys tulee korttelista Meri (Havet), jossa asusti huonomaineinen yleisen ammatin harjoittaja Manta eli Amanda. Vallgren oli itsekin alan miehiä, mutta nimitys olisi jonkun koiranleuan keksimä: ihan niin kuin Havis Amanda. Pyllystä päätellen. Eli "Havis" ei ole esimerkiksi latinaa, vaan stadin slangia, vrt. Espis, Bulis.