Huonoin sukupolvi

Tätä kirjoitusta tulen katumaan.

Yhdysvalloissa ”paras sukupolvi” on nuorena sodan käyneet eli 1920-1925 syntyneet. Englannissa en ole tavannut tätä sanontaa. Suomessa asia on ilman muuta selvä. Sama sukupolvi on paras. Etenkin naiset.

Historiatieteeseen koulutettuna en tietenkään hyväksy sukupolviteoriaa, mutta olen mieltynyt siihen. Näen menneisyydessä porukoita, joiden toimintatavat perustuivat siihenkin, että ihmiset tunsivat toisensa ja tiesivät, missä määrin toiseen ei voinut luottaa.

Siis ei ”luottamus”, kuten Fukyama tai Harvard Business School. Luottamuksen aste ja etenkin luottamuksen ensimmäinen derivaatta eli luottamuksen muuttuminen.

Kekkonen oli Suomen epäluotettavin poliitikko myös monien ystäviensä mielestä ainakin vuoteen 1962 tai 1974. Tannerin suurin vika oli että hän oli niin luotettava.

Yhteiskunnan ja liike-elämän johtotehtävissä on sama sääntö kuin proosan kirjoittamisessa: Kill your darlings. Jos jokin tai joku sinua erikoisesti miellyttää, tapa se.

Sodan käyminen ei ole ansio. Ranskalaisia sotilaita tuomittiin 1917 kenttäoikeudessa, kun he mäkättivät Verduniin marssiessaan. Lampaita marssitettiin lahtipenkkiin. Isänmaallisuus ja uhrimieli ovat tuottaneet kauhistuttavaa jälkeä.

Suomessa kuitenkin näen näissä sotasukupolven edustajissa monia satunnaisia ja siveellisiä ansioita, joita ei ollut ennen eikä jälkeen. Lisäksi säälin heitä. Niin monet olivat henkisesti pysyvästi vaurioituneita huomaamatta sitä itse.

Suomen huonoin sukupolvi on omani, 1945-1949 syntyneet. Vaihteen vuoksi en nyt tee numeroa siitä, että kävin kouluni ja opiskelin lomalla siitettyjen joukossa ja ehdin suurten ikäluokkien alta.

Kun rähmällään olijoita eli kommunisteja, SKDL:ää ja Ilkka Kanervaa on aiheellisesti syytetty niin paljosta, nosta nyt moralistisen tuomioni kohteeksi ”demarisukupolven”, etenkin Helsingin valiokouluista yliopistolle kävelleet.

Oikeat stalinistit saavat minut vieläkin kiireesti vaihtamaan radion tai television kanavaa, koska heidän häpeilemättömyytensä on hiukan voimille käyvää.

Mutta fanaatikkoja ja keinoja kaihtamattomia kiipijöitä ja oman edun tavoittelijoita on ollut aina. Lisäksi tuossa joukossa oli myös syvästi lapsellisia ihmisiä ja paljon sellaisia, jotka olivat muuten vain joukon jatkona.

”Demarisukupolven” tuhosi valta. Kommarit eivät todellisuudessa koskaan päässeet pidemmälle kuin ojan penkalla paiskomaan palikoita rattaisiin.

Panen ”demarisukupolven” lainausmerkkeihin, koska Paavo Väyrynen ja eräät muut uraihmeet ovat täsmälleen samaa joukkoa kuin esimerkiksi Ulf Sundqvist ja Eero Rantala -vainaja. Paavo Lipponen ei ollut koskaan ministerinä – pääministerinä vain. Hän oli kansanedustaja ja todellinen byrokraatti.

Kalevi Sorsan merkitys rooli tässä sukupolviasiassa oli suuri. Mikä se tarkkaan ottaen oli, sitä en tiedä. Mauno Koivisto oli pikakiväärimies. Hän tuli puoluekoneiston sivusta eikä ollut koskaan kansanedustaja. Mikä hänen merkityksensä todella oli, sitä en tiedä. Tarja Halosta ei tarvitse tässä yhteydessä luonnehtia. Erkki Tuomioja, jota olen jatkuvasti kiitellyt, oli nuoruudessaan ties vaikka mitä, mutta hänen myöhempään profiiliinsa on tietysti vaikuttanut pitkä korpivaellus poissa politiikan keskiöistä, koska hän lienee ollut Sorsan kanssa johdonmukaisesti eri mieltä eri asioista, enkä havainnut, että Koivistokaan olisi häntä hellinyt.

Vanhemmilla demareilla, jolla tarkoitan 1930-luvulla syntyneitä, oli aivan aidosti aatteita ja arvoja. He olivat monien muiden puolueiden edustajien kanssa ajamassa läpi esimerkiksi paljon entistä humaanimpaa sosiaaliturvaa. Tunnen rikosoikeuden ja vankeinhoidon muutokset 1970-luvulta alkaen. Kun olen sitä mieltä, etteivät lainsäätäjät ja tuomarit saa olla suurempia roistoja kuin vangit, pidän kehitystä hyvänä. Se on eri asia, että ns. ruotsalaistyylinen eli kustavilainen kriminaalipolitiikka on kukaties nyt tiensä päässä, ja on haettava aivan uudenlaisia ratkaisuja.

Aikojen muuttumisesta osoitan sormella pientä ryhmää, romaneja. Radiossa haastateltiin 75-vuotiasta tätiä, joka oli elänyt nuoret vuotensa kirjaimellisesti mustalaiskuormassa ja kertoi aivan arkisesti, ettei heikäläisillä ollut mitään tukea, ei mitään asuntoa eikä edes sairaanhoitoa ennen 60-luvun loppua. Toisena esimerkkinä palautan mieleen Mankkaan kaatopaikan, jossa olen ollut juttelemassa puliukkojen kanssa, ja Lepakkoluolan, joka oli yksityinen ”Marraskuun liikkeen” kannattama hanke. Se oli 1960-luvun Suomessa uutta, että ”puliukoille” ja ”rappioalkoholisteille” osoitettiin talvella yösija.

Puliukot ovat kuolleet. Luulen että nuoremmat eivät edes tiedä, mitä ”puli” oli – tai liekkiviina, suuvedet, nikkarinlakka, tenttu…

Hyvä etteivät tiedä. Pidän totena tietoa, joka voi olla vääräkin, mutta 1960-luvulla olisi kuulemani mukaan Helsingin pääpostin ja rautatieaseman lähistön roskalaatikoissa asunut kaksikin Mannerheim-ristin ritaria. Vasemmiston johdolla oltiin vakuutuneita siitä, ettei nuoruus sodassa ollut lieventävä asianhaara. "Mitäs menitte", sanottiin.

Olisiko huonoin sukupolvi sitten keskittynyt ajamaan etuja itselleen ja muille työtätekeville? En muista niin, mutta saatan erehtyä. Tuloksena oli joka tapauksessa suhteellisen vetelien opportunistien joukko, joka miehitti erilaiset laiskanvirat etenkin hallinnossa ja yliopistoilla ja sai lopulta aikaan vielä 90-luvun pankkikriisinkin.

Innovaatioylipistosta kysyttäessä olen viime aikoina vastannut johdonmukaisesti, että yliopistojemme näkymät ovat vielä kaameammat kuin kauppakorkean rehtori kertoo. Parannusta ei ole näköpiirissä ennen kuin vallassa oleva 1940-luvun sukupolvi saadaan eläkkeelle.

Ajattelen tässä tietysti lähinnä oikeus- ja yhteiskuntatieteitä. Minun on määrä olla professorina vuoteen 2012. Se on todella huono esimerkki. Mutta olen luvannut, että jos joku pyytää kauniisti, voin ampua itseni.

Telaketjulinjan demarien soimaamisessani on looginen aukko. Mistä tällainen petomainen lauma olisi ilmaantunut?

Paras sukupolvi sen kasvatti.

Sodasta selvinneillä oli kiire ja viehtymys kovakouraisuuteen. Niinpä viisaimmat nuoret menivät vähin äänin kadettikouluun tai kauppakorkeaan ja liputtivat poliittista passiivisuutta. Vähemmän viisaat keksivät jotain isiä ärsyttävää, ja ne, joissa ei ollut miestä kääntyä kommunisteiksi, päätyivät demareiksi tai demareiden kannattajiksi.

Puolinainen ratkaisu ja kompromissi ovat aivan eri asioita. Puolinaisuus on moraalisesti arveluttavaa; kompromissit ovat käytännön toimintatapoja.

Aate haalistui toimeentulon kohentuessa niin että elämäntapademareita ei kohta enää ollut – siis sellaisia kuin esimerkiksi Jakke Söderman (jota en lainkaan tunne henkilökohtaisesti) tai Ilkka Taipale (hyvänpäivän tuttu), jotka nähdäkseni töissään ja viroissaan panivat omaksumansa arvot peliin.

Kumpikaan ei päässyt nyt eduskuntaan.

So it goes.

Ellei asia olisi entuudesta selvä, alleviivataan vielä, että puhe on ollut virkamiesdemareista ja ns. intellektuelleista. Työläisistä en puhu mitään, koska en tunne tehtaantyömiehiä enkä heidän maailmaansa. En tunne myöskään maanviljelijöitä. Huono-osaisia, syrjittyjä, syrjähtäneitä, sorrettuja ja solvattuja tunnen. Mutta tällä kertaa puhe ei ollut heistä.