Salaamattomat elämät

Mitä ihmisestä jää kuoltuaan?

Uskonto ja metafysiikka tällä kertaa sikseen – mutta muistoja jää, ja sitten nekin katoavat. Ehkä maailmaan mahtuu muistoja vain määrälti.

Valokuvassa on 56 avioparia ja sukulaista. Kuva on otettu melko tarkkaan puoli vuosisataa sitten.

Nyt kuoli ja viikon päästä haudataan Esko, talojen rakentaja kuten Taata.
Taustalla oleva talokin on kuollut.

Kuvaajasta vasemmalle oli se iso kivitalo, jonka paikalla on nyt jokin halpahalli.

Eläessään se talo oli Suomen 1930-luvun lopun tulevaisuususkon vertauskuva. Arkkitehtuuri oli funkista, jota oli jatkettu ja ”paranneltu” omasta päästä.

Tuo takana näkyvä talo, jonka rakennustelineiltä putosin kerran, on tyyliä ”Jussi Lappi-Seppälä” eli sodanjälkeistä sekamelskaa, jonka jälkeen tuli vielä pahempaa, nimittäin huonosti tehdyt betonielementit.

Tehdäänköhän Suomen rakentajista koskaan lauluja? Tulokset eivät olleet välttämättä niin häävejä eivätkä kestäviäkään, mutta ihan sama oli asia niiden, jotka rakensivat maan 1860-1910 ja loivat sen näkymättömät rakenteet.

Tässä kuvassa on sodanjälkeisen Suomen rakentajia.

Esko esitti prinssiä Nuorisoseuran kuuluisassa Prinsessa Ruususessa, joka oli suuri menestys vuonna 1945 tai niillä main. Se oli suvun ja tuttavapiirin yhteishanke. Lapuan Nuorisoseuralla yleisöä oli yli tuhat kerralla.

Tämä siis näkymättömistä rakenteista.

Hauska ettei tarvitse nyt puhua sodasta eikä verisistä vaatteista. Nyt kuollut sukulaismies oli kyllä sotilaslentäjä – kaikki Taata neljän tyttären miestä olivat Ilmasotakoululta, ja Esko heistä kuitenkin kauhavalainen – mutta sotatilan aikana hän ei ehtinyt koulutuskeskusta pidemmälle. Sotien jälkeen kaikkein ikävimpänä aikana hän oli au-opettajana, kunnes kouluttautui rakennusmestariksi.

Hyvä niin. Kaksi vanhempaa veljeä oli kaatunut.

Ja näkymätön rakenne: vanhemmat olivat kansakoulunopettajia sivukylältä.

Tämä nyt puheena oleva henkilö vastaa paljon paremmin minun käsitystäni pohjalaisesta miehestä kuin yleistä mielikuvaa pohjalaisista. Hänessä ei ollut mitään silmiinpistävää eikä uhoa. Hänellä ollut mitään tarvetta tuoda itseään esiin, ei levennellä eikä isotella. Sen sijaan hän oli sitkeä ja ahkera ja hyvin luotettava.

Viimeiset vuotensa hän oli omaishoitaja, kunnes joutui omaishoidettavaksi.

Olen tavannut siellä Pohjanmaalla ihmisiä, jotka ovat asettuneet näytteille. Kuten koko maassa, sielläkin sodan jälkeinen aika oli kuitenkin suurta kansainvaellusta. Hyväonnisilla näyttää kyllä olevan tapa palata lopuksi synnyinseuduilleen. Tämä perhe asui vuosia ainakin Rovaniemellä, Honkajoella, Kittilässä ja Ivalossa ja lisäksi Lohjalla. Lopuksi palattiin lähtöpaikoille.

Kesäisin kumminkin tavattiin ja saatettiin asettua valokuvaan omenapuiden alle. Tämän perheen purkautuminen Fiat-viisisatasesta oli nähtävyys – vanhemmat ja viisi lasten, joskus mummu lisäksi. Autossa oli voimaa ja vääntöä ajomatkoihin maan päästä päähän – puolen litran moottori ja hevosvoimia 20.

Ei pidä väittää kenenkään elämää onnelliseksi. Ei elämä ole sellaista. Kyllä jokaiselle on vähintään tarpeeksi vaivaa ja vastusta.

Siitä huolimatta kuvan katseleminen ja muistojen kuljettaminen panevat esittämään lausunnon: etuoikeutettua väkeä. On pärjäilty. Yllättävää on ammattien selkeys ja avioliittojen kestävyys. Neljä –viisikymmenvuotisia avioliittoja, ainakin yksi jo yli 60 vuotta, eikä tosiaan yhtään avioeroa. Lapsia useilla neljä tai viisi.

Olen yhä tiukemmin sitä mieltä, että perinnönjako tekee ihmisistä mielipuolia; valitettavasti siihen törmää jatkuvasti, minäkin. Tietääkseni nyt ei ole sitä ongelmaa. Kun Taata kuoli, sen jälkeen jääneen kiinteän omaisuuden kanssa oltiin kyllä ihmeessä.

Haluaisin väittää menneisyyden haaveilijoiden tapaan, että runsas raha tekee hulluksi. Jos sitä ei jää liiemmin, ei yleensä jää pahoja välejäkään eikä pahoja muistoja.

Hyviä sitäkin enemmän.