Luovuusinnovaatio

Uusin käyttö blogille on kalvojen ja kopioiden sivuuttaminen. Olen ennenkin tehnyt saman. Kun kokoonnutaan kuulemaan stiiknafuuliaa, kuten tänään iltapäivällä yliopiston pienessä juhlasalissa, en näytä mitään, en jaa mitään vaan sanon: KVG, blogistani.

Hämmästys on keskimäärin suuri.

Ajan ja vaivan säästö on vielä suurempi.

Lisäksi blogi tarjoaa mahdollisuuden puhua monesta asiasta. Mielestäni asiassa puhuminen ja otsikon kunnioittaminen ovat kohtuuttomia vaatimuksia. En näe aihetta taipua sellaiseen.

Siksi kirjoitan tähän väliin aivan asiattomasti, että palaan kirjaan näinä päivinä. Helsingin Sanomien Jukka Petäjä on tuttu mies ja taitava arvostelija. Hänen kuukausi sitten julkaisemansa arvostelu Peter Høegin romaanista Hiljainen tyttö oli niin paha huti, että toivottavasti hän ei hirttäydy, jahka huomaa tapahtuneen.

Romaani on alkaneen vuosituhannen tapaus ja Tammen keltaisen kirjaston mitoillakin huippua. Se on samaa tasoa kuin Sebald eli korkeinta tunnettua.

Olisiko niin että kun Høeg kirjoittaa aika paljon hakien kielensä kuvat musiikista, etenkin Bachista, ja uskonnosta, etenkin Kierkegaardilta ja mystikoilta, ollaan alueella, joka on Helsingin Sanomille uppo-outo?

Sasnon tässä vaiheessa, että kirja on tavattoman helppolukuinen ja ajankohtainen. Tämän iltapäivän paneelikeskustelua ajatellen muistelen "Hiljaisen tytön" sivumennen mainitsemaa - ihmisten korvissa professorin titteli tekee huonon vaikutuksen. He haluavat työntää korviinsa mitä tahansa ollakseen kuuntelematta, esimerkiksi maton. Professorit ovat yksipuolisen ponnistelun vaurioittamia, pirstoutuneita ihmisiä.

Pahus että menikin kertomaan tämän salaisuuden kaikille.

Kun kävelen yliopistolle, saatan pistäytyä Kampin keskuksessa tai Aleksilla kellokaupassa. Laajojen hakujen jälkeen arvelen nyt tietäväni, että nimellä "Swiss Army Victorinox" myydyistä kelloista osa tehdään toissa vuonna rakennetussa tehtaassa todellisuudessa Breitlingeinä, jolloin hinnan ja laadun suhde on mekaanisissa ja puoliautomaattikelloissa asiakkaalle kymmenen kertaa parempi kuin kalliiden kellojen yleensä ja kvartsikidekelloissa hintaluokassa 200 - 400 euroa muuten vain suurenmoinen.

Vehkeistä löytyy kohtalainen blogi, tosin ranskankielinen.

Kari Raiviolla, minulla ja muutamalla muulla on siis iltapäivällä ilo ja kunnia toimia Himasen Pekan viisauden valossa ja hänen kunniansa loisteessa. Täytyy toivoa, ettei nouse pala kurkkuun. Olen nyt lukenut naistenlehdistä, miten mainio henkilö hän onkaan. "HIIT:in johtava tutkija", yksi Pekan titteleistä, ei siis ole harvinainen ja haluttava. Olen itsekin HIIT:in johtava tutkija; olen ollut seitsemän vuotta. HIIT eli teknologian tutkimuslaitos puolestaan on innovaatioyliopisto, oikeastaan Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun yhteinen erillislaitos.

Sekä johtavan että johtamattoman tutkijan arvostus riippuu tutkimusten arvosta. Tiettävästi olemme saaneet aikaan hyviä tutkimuksia. Saman tyyppiset tutkimuslaitokset muissa maissa ovat kehuskelleet, ellei muuta voi. Kontakteja on Fraunhoferiin, Cerniiin. Humboldt-instituuttiin, Max Planck-insituuttiin ja yliopistoihin Berkeleystä Cambridgen kautta Xinhuaan.

Eilen tein jotain muuta, kun havaitsin, että suomalaisen Wikipedian artikkeli kirjailija Teuvo Pakkalsta oli kaikin puolin esimerkillinen. Noin niitä pitäisi kirjoittaa.

"Stiiknafuulia" on muistaakseni Pakkalan aikoinaan hiukan väheksyttyjen, todellisuudessa suurenmoisten lapsijuttujen oivalluksista.

Stiiknafuulia tai muu sana, joka ei tarkoita mitään, antaa yliotteen joukossa kuin joukossa. Kun se on lisäksi vaikeaselkoinen, sen lausuminen osoittaa, että lausuja on yhteydessä korkeampaan viisasuteen.

Kertoi Pakkala sata vuotta sitten.

Innovaatioyliopisto on stiiknafuuliaa.

Tosin sellainen inovaatioyliopisto on perustettava, mutta ei se siltikään liity innovaatiotoimintaan.

"Innovaatio" tarkoittaa sanakirjan mukaan "jotain uutta". Kauppatieteissä tuotteiden ja palvelujen parantaminen ja uusien aikaansaaminen on tietenkin keskeistä, ja näitä asioita tutkitaan. Tietyt järjestelmälliset menettelytavat voivat olla avuksi.

Periaatteessa innovaatio on kuitenkin luovuutta, josta pääsemme takaisin tämän viikon blogien haitarinsoittoon ja metsätöihin.

Annon eilen ja toissapäivänä ymmärtää, että työtavat ja kansankulttuurin muodot tulevat yleensä perässä. Innovaatio - kuten viulu tai haitari - alkaa jo 50 vuoden kuluttua keksimisestään levitä laajempiin kansankerroksiin, jos se on hyvä keksintö. Samalla katoaa vanhaa, joka saattoi kyllä olla parempaa.

Sellainen innovaatio kuin keskiolut leviää sitä vastoin noin kahdessa viikossa etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Avoliitto oli Suomen nopein sosiaalinen innovaatio, joka lävisti kaikki kansankerroksen tuossa tuokiossa.

Kun Antti Kalliomäki ja eräät muut ovat asialla ja rahaakin on luvassa, esitän päivän pointtini yliopistojen ja tutkimustoiminnan kehittämisestä.

Ongelma on tieteen puutarha. Tuhat vuotta olemme lähteneet siitä, että jos jokin kasvi (oppiaine) on juurtuakseen, annamme kaikkien kukkien kukkia. Silloin tällöin saadaan odottamatonta hyötyä. Rataskukkainen kasvi tuottaa syötäviä mukuloita ja piankin jengi pistelee innovatiivista tuotetta eli perunaa. Suomalainen maaperä tuottaa perunana kaloreja (jouleja) moninkertaisesti enemmänkuin ruis.

Tieteen puutarhan eli yliopiston ravintoketju on epäselvä ja vaikeasti hallittava.

Nyt tehdyissä kyselyissä kaikki oppiaineet ovat arvioineet olevansa huippuyksikköjä ja pyytäneet lisää rahaa.

Se ei ole yllätys.

Miten luodaan yhteyksiä oppiaineiden välille?

En tiedä.

Sen tiedän, että Suomi putosi jo kuin eno veneestä informaatio- ja biotekniikan hallintajärjestelmien kehittämisestä.

Tämä mutkikas ilmaisu tarkoittaa infraa eli esimerkiksi tekijänoikeutta ja patenttioikeutta.

Etenkin brititit ovat monen tienmutkan päässä edellämme.

Tanskalasisetkin ovat.

Meidän (HIIT, Lappeenranta) pitäisi kehittää teollisuudelle ja palveluille mainioita innovaatioita, ja kyllähän me kehitämekin. Mutta niistä pitäisi tulla sellaisia, että niitä saa todella käyttää ja niistä saa rahansa pois.

Tämä on sitä "infraa". Maailma on täynnä erilaisia lupia, ehtoja ja rajoituksia, ja kilpailukin on hankalaa, sillä ellei menestyvää tuotetta ole suojattu, tulee kilpailija ja vie "innovaation" mennessään ja pitelee sitä kuin omaansa.

Etenkin Helsingin yliopistossa tiedekuntien rajat ovat rautaesirippuja ja edellä kuvailemiani asioita ei juurikaan tutkita eikä opeteta. Teknillisessä korkeakoulussa ei oikeastaan opeteta patenttioikeutta.

Aika uskomatonta, eikö olekin?

Kun sanon "juurikaan" ja "oikeastaan" tarkoitan, että erilaisia kursseja on vähän vaikea lukea mukaan. Tietääkseni maan ainoa immateriaali- ja informaatio-oikeudelle omistettu professuuri on Lappeenrannassa, se jossa minä olen professorina.

Huono homma, Helsingin innovaatioyliopistot, huono.