Lapset hopeahapset

Omaelämäkerroista Anders Ramsayn (1832-1910) Från barnaår till silfverhår eli Muistoja lapsen ja hopeahapsen on klassikko.

Kirkkkonummelta eduskuntaan pyrkivä P. Poutanen valittaa vaalimainoksessaan, että kirjaston ruuhkaisuuden takia lainaaja joutuu tyytymään klassikkoihin.

Erikoinen huoli.

Kun ottaa huomioon uuden "instant classic" -mainosvakuuttelun, "klassikko" tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "pysyvästi tavoiteltu", "jatkuvasti suosiossa".

Samainen Kirkkonummen kirjasto hankki ystävällisesti minulle kaukolainaan vaikeasti tavoitettavan sarjan Ramsayn muistelmia alkuperäisenä eli ensimmäisenä painoksena.

Suomeksi on olemassa kaksi lyhennelmää.

Ne tuntien olin kovin ahne käsittämään, onko lyhentämiseen ollut muitakin syitä kuin alkuteoksen yletön puheliaisuus.

Itse kirjaan olen viittaillut silloin tällöin. Olen kertonut, että kirjoittaja oli aatelismies ja tyhjäntoimittaja, jolla oli säätynsäkin huomioon ottaen ainutlaatuinen kyky hävittää omaisuutta. Suku oli moneen kertaan kyllästynyt häneen ja yritti kiertää kaukaa hänen asuntonsa, Fabianinkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa olleen matkustajakoti Centralin, koska siellä oli aina vaara joutua kuunteleman muisteluja, jotka eivät loppuneet koskaan.

Usein oli puhe lapsuudesta, joka muistutti aika paljon Turgenevin Aateliskotia. Suvussa oli koko joukko suuriruhtinaanmaan mahtavimpia miehiä. Suvun tausta oli sama kuin Wrightin, Montgomeryn ja niiden muutaman muun - alun perin skotlantilaisia tappelupukareita, joitka sattuneesta syystä vaihtoivat valtakuntaa.

Kirjoittaja sivuaa heikohkosti sujuneita kouluopintojaan ja kesken jääneitä lukujaan keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa. Muistoissa vilahtelee sangen suuria nimiä, mutta kirjoittaja oli oikeastaan kiinnostuneempi viihteestä kuin kansankunnan kohtalonkysymyksistä.

Muistelma on paljon muun ohella korvaamaton taloushistorian lähde. "Kun Suomen metsien vihreä kulta herätettiin henkiin" on jaksona kuvaus Kymijoen ruoppauksen jälkeen syntyneestä tilanteesta, jolloin koko Päijänteen altaa puutavara tuli kaupankäynnin piiriin, ja meno Helsingin Seurahuoneella oli pitkään sellaista, että Kalifornian kultakuume ja Alaskan Klondyke olivat siihen verrattuna mehukekkereitä.

Sampanjaa juotiin laatikkokaupalla ja ostettiin ja myytiin metsiä, joita ei ollut koskaan ollut olemassakaan. Kun suhdanne tasaantui ja alkoi kahden vuosikymmenen lama, krapula oli kauhea. Mutta vimmaisen kasinotalouden päivinä Kruunuvuorenselkäkin oli kuin tukkimetsä - niin mastoja täynnä ettei olisi lintu välistä mahtunut.

Mutta olen nyt selvittänyt tämän klassikkoteoksen arvoituksen.

Se on kaikin tarpeellisin osin pötyä.

Hienot ja innostavat kuvaukset henkilöistä ovat jatkuvasti sellaista lajia, ettei niiden todenperäisyyttä voi mitenkään tarkastaa. Niin kuin se juttu äksyistä virkailijoista Rotschildin pankin konttorissa Pariisissa ja miten paroni Rotschild itse puuttui asiaan, antoi potkut koppavalle alaiselleen ja jutteli mukavia.

Viihdyttävää - mutta epätodenäköistä.

Kuvaus Alppien ylittämisestä kärryillä ja reellä, rautatie kun ei vielä kulkenut Ranskasta Italiaan. - Unohtumattomia luontokuvia, mutta teknisesti mahdoton. En esimerkiksi suostu uskomaan, että matkustajia olisi tuotu Alpeilta alas muulin vetämällä reellä. Kyllä sillä kurin olisi oltu kuilussa vähän äkkiä.

Juuri tämä muistelemisen valheellisuus tekee lukemisesta niin hauskaa. Saa olla tarkkana kun seuraa, milloin kirjoittaja strittaa okulaariin.

Miksi kirjoittaja panee omiaan niin kuin eilen puheena ollut Lorenzo da Ponte tai tämän kaveri G. Casanova?

Ykkösselitys on aina turhamaisuus, mutta toisessa vaakakupissa on kiinni jäämisen häpeä. Yleensä muistelijat tyytyvät vain kohtuullisen kauppiaalliseen kehuskeluun, jota ei lueta kenellekään kovin raskaaksi synniksi.

Arvaukseni motiiveista on sen laatuinen, että saan ehkä kimppuuni Ramsayn suvun, jonka Skotlannin haaran tartaani on ylhäällä kuvana.

Arvaan että Anders-setä oli kerran toisensa jälkeen toimitettava mahdollisimman kauas kotimaasta, koska hänellä oli kiusallisia harrastuksia. Niiden laadun voi aavistaa, kun lukee hänen kuvauksiaan esimerkiksi Napolin lahdella alastomina sukeltelevista pikkupojista tai aistikkaista nuorista herroista. Myös kaverit ovat kovin samanlaisia, aina miehiä ja poikamiehiä.

Ne lukuisat tapaukset, joissa rahat katoavat, passit häviävät ja arvoesineet joutuvat toisiin käsiin, ovat niin ikään omiaan herättämään tietynsuuntaisia ajatuksia.

Etten nyt suotta saisi ketään kimppuuni, lisään että omapahan oli asiansa, mutta 1800-luvulla kumminkin tiukka pitäytyminen oman sukupuolen seurassa ja keskittyminen "vaarattomiin" vastakkaisen sukupuolen edustajiin herätti levottomuutta lähisukulaisissa.