HØEG

Nyt selitän, miksi Høegin Hiljainen tyttö on aiheuttanut kriitikoissa hämmennystä. Lumen taju sai suurta suosiota mutta ehkä osittain asian vierestä.

Nainen ja apina, Kertomuksia yöstä, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Rajatapaukset kaunistavat Tammen keltaista kirjastoa, mutta kärsivät hiukan "maagisen realismin" polttomerkistä.

Garcia Marques, Rushdie, miksei Dan De Lillo ja ne muut ovat niin suosittuja ja arvostettuja, että oikeastaan vain Suomi odottaa vielä omaa alan miestä tai naista. Kukaan ei tuntunut huomaavan, että Tervo nähtävästi yritti juuri tätä "Myyrässä" ja "Ohranassa". Tyylilajin elementtejä hän on käyttänyt hienosti jo kauan.

Høegista tulee mieleeni myös Günther Grass, etenkin "Peltirumpu", "Kampela" ja "Kirjailijakokous". Mutta Grass on eri sukupolvea. "Kissa ja hiiri" on pysyvästi hienoimpia proosakirjoja sotien jälkeen.

"Hiljaista tyttöä" ei arvostelu ole heti ymmärtänyt, koska se poikkeaa romaanina rakenteeltaan vakiintuneista eli kehitysromaanista ja sonaattimuotoisesta kertomisesta. Nämä eli 1800-luvun alkupuolelta vahvoina menestyneet kaaviot ovat olleet kuin itsestään selviä.

Romaanin rakennetta on näinä aikoina kuvaillut mielestäni erittäin ansiokkaasti Franco Moretti, joka opettaa Stanfordissa. Kehitysromaania (Bildungsroman) erittelee hienosti "The Way of the World". Lähes parituhatsivuinen, kahden niteen The Novel on nähdäkseni ainakin sitä, mitä Ingarden toisaalta ja Wellek-Warren toisaalta minun nuoruuteni päiviä.

Nyt olen tietysti hyvinkin viehättynyt Morettin kvantitatiivisesta kirjallisuudentutkimuksesta. Luitte oikein - määrällinen, ei laadullinen. Hänen laatimansa graafit panevat pöntön pihisemään. romaanin lajit tulevat ja menevät eri kirjallisuusmaissa yllättävän säännönmukaisesti.

Jossain vaiheessa kirjoitan, vaikkapa Parnassoon, miten kummallisesti sellaisetkin peri-suomalaiset suurromaanit kuin "Seitsemän veljestä" ja "Putkinotko" sekä Haanpään novellit istahtavat kansainvälisiin muoteihin ja kuinka suuri sääli se on, että 1950-luvun Haavikkoa ja Saarikoskea ja Manneria ei saatu maailmalle, koska he sattuivat olemaan sen ajan maailman huippua. Tässä on otettava huomioon, että Saksan runous oli aivan polvillaan ja Ranska pistäytyi laulullisuudessa (Prèvert) ja uusi tiheäsyisyys (Guillevic) ei ollut vielä tullut.

Høegin uusi romaani on Chaconne. Bachin d-molli-partitan (BWV 1004 nro 5) osuus on keskeinen ja siitä puhutaan romaanissa koko ajan.

Chaconnne on oikeastaan yksi teema ja 30 muunnelmaa. Bach teki sen tässä kolmesti.

Høegin yksi arvoitus on yksitoikkoisuus - miten kaikki oikeastaan toistuu aivan samanlaisena.

Kirjan lopussa päähenkilö Kasper Krone soittaa tämän Chaconnen mahdottomassa tilanteessa, ja teosta selitetään uskomattoman oivaltavasti ja se yhdistetään hengellisyyteen. Musiikin sanotaan jatkuvan päättymisensä jälkeen.

Juuri niin. Kuolema on ovi. Ovesta kuuluu Chaconne, 3/4 -tahdissa ja alla kulkee bassolinja d - c- b - a.

Yksi teema ja kolmekymmentä muunnelmaa. Teeman pituus vain neljä tahtia. Harmonia hyvin hämmentävä d-molli - D-duuri - d-molli. Kuolema - ei kuolemaa - kuolema.

Jopa Mozart, jolle muuan Carl Zelter osoitti isä-Bachin, kirjoitti harvinaiset d-mollinsa kuoleman asiayhteyteen, kuten sen pianokonserton alkuun. (Sen, joka jyrähtää Formanin Amadeus-elokuvan alussa sopivina terveisinä niille, jotka ehkä olivat luulleet, että Mozrt sävelsi "Elvira Madiganin" pianokonserton elokuvamusiikiksi.)

Tähän kirjoitettu on tietysti ymmärrettävä kielikuvaksi ja lukuohjeeksi.

Chaconne on varmaan Bachin kuuluisin soolokappale. Mielipide-erot esityksistä roihuavat hillittöminä. Heifetz soittaa nuotilleen eli puhtaasti, ja se on järkyttävää kuultavaa. Szeryng on teknisesti uskomaton, Menuhin ei minun korvaani ole oikein Bachin miehiä.

Kaikista näistä mainituista löytyy soveliaat näytteet youTubesta suoraan hakusanalla Chaconne. Samassa rivissä on Mika Väyrysen hanurilla soittama versio ja useita kitaralla soitettuja.

Busonin pianolle sovittamasta Chaconnesta tunnetaan hyvin uudenlainen Jevgeni Kisinin versio ja vanhanpuoleinen Arturo Benedetti Michelangelin leytys.

Minulle itsestään selvä valinta on tässäkin kohdin Tatiana Nikolayeva (levykannen translitteraatio). Tatiana oli Neuhausin oppilaita ja Richterin ja Gilelsin kaveri, joka pääsi vain harvoin länteen konsertoimaan. Suomeen kyllä.

Nikolayeva on ainakin saman tason pianisti kuin nämä kaverinsa. Hänen levyjään on ollut jopa paremmin saatavissa kuin Richterin. Merkki on Olympia Records. Jos tilaatte, hankkikaa kaikin mokomin samalla Das wohl-temperierte Klavier 1-2 ja Goldberg-variaatiot (ja Shostakovitshin preludit ja fuugat).

Kuuntelin ja vertailin. Høegin kirja olennaisesti äänistä ja äänenvoimakkuuksista ja äänentasoista. Uskomatonta kyllä, hän tuntuu olevan oikeassa sivulauseen maininnassaan, että Richterin Wohltemperiertes-levytys (korvaamaton - pudottakaa Glenn Gould hyllyn ja seinän väliin) on ylävireinen!

On se, hiukan.

Säveltaso ei ole tietenkään absoluuttinen eivätkä sävellajit ole selkeä lautta, jolla seistään tai jolta pudotaan. Poikkeamat kuuluvat eri sävellajeissa eri tavoin - mutta Richterillä ilmeisesti soittoon on tavoitettu jokin ylimääräinen loisto näin.

Säellajeista on aivan mainio uusi pieni kirja, Stuart Isacoff, Temperament. How Music Became a Battleground for the Great Minds of Western Civilization (2003).

Jos joku luulisi, että puhe on pikkuasiasta, voi muuttaa mieltään esimerkiksi tuon kirjan tiedoin. Vastakkain olivat taide ja matematiikka ja kvinttiympyrää sulkemassa olivat kaikki Galileista Leibniziin.

Iso asia. Oikea ääni on totuus.