Kirjallinen minä

Joku kirjoitti aikoinaan kirjan "Lyyrillinen minä".

Kysymys on jyrsitty loppuun kirjallisuudessa 50 vuotta sitten - missä määrin kirjoittaja on sama henkiö kuin hänen tekstinsä "minä".

Vähäisessä määrin.

Luin innostuneesti Hesarin jutun Seppo Heikinhemosta. Hyvä ajatus panna kirjoittamaan joku niin nuori, että hän ei ole mieheen ryhtynyt. Käytettävissä on ollut arkisto ja vanhojen kollegojen muistot.

Juttu oli hyvä ja siinä oli kovin pajon virheitä. Musiikin ja musiikkimaun tiliin oli pantu paljon asioita, jotka johtuvat todellisuudessa perhe-elämästä, pettymyksistä, henkilökohtaisista asioista.

Sekin arvio oli väärä, joka koski Sepon kielitaitoa. Olihan se melkoinen, mutta kun hän teki niin paljon huonoa työtä eikä viitsinyt sitten selvittää. Ja se puhe sanskriitin osaamisesta oli vitsi. Sanskriitti on samanlainen kieli kuin kiina. Ei se kielioppia lehteilemällä avaudu. Se vaatii muutaman vuoden kovan työn.

Klassinen kreikka - jolla itsekin välillä kehuskelen - on toista. Kun on aikoinaan opetellut jotain, tiettyä taitoa jää jäljelle ja sitä pystyy harjaamaan pystyyn tarvittaessa.

Esitän eriävän mielipiteen myös siihen kirjoittajan arvaukseen, etä Heikinheimosta olisi tulut kova bloggeri. Kyllä hän oli tähän työhön liian itsekeskeinen. Ei hän olisi alentunut kirjoittamaan blogeja, vaan julkaissut vaikka omalla kustannuksellaan kirjoja, joilla olisi sitte ollut vähemmän lukijoita kui blogeilla.

Tässä hommassa kirjoittaja on itselleen instrumentti ja hänen itsestään antama kuva on keinotekoinen eli artefakti.

Ei siitä mitään tulisi, että rupeaisi vielä puhumaan totta!

Jos kirjoitan Omega-kellosta ja tähdennän, että kallis oli, en minä johdata lukijoita henkilökohtaiseen historiaani lisäämällä, ettei minulla ole koskaan ennen elämässäni ollut varaa mokomaan ja että en muutoin ole erikoisen kiinnostunut kalliista tavaroista, autoista, moottoripyöristä, posliineista, en edes maalauksista, omistamisen kannalta siis.

Blogin kirjoittaja on "Kemppinen", ei oikea henkilö.

Kuka jaksaisi lukea väsymyksestä, pelosta, kiukusta, siivoushankkeista, auton pesemisestä, riekaleisista unista?

Syy ei ole välineen vaan laajuuden.

Jäin pohtimaan tätä lukiessani aika huolellisesti The Timesin juttuja. Heillä on samoja tyyppejä kirjoittamassa toisaalta kolumneja, toisaalta blogeja. Kirjoitukset ovat ihan erilaisia. Ero on melkein kuin esitelmän ja rupattelun.

Eräänlaisia blogeja kirjoittavat merkkimiehet, jotka ovat oikeastaan myynrimiehiä, eli politiikan ja liike-elämän isokenkäiset.

Stge Jobs hyökkää

http://www.apple.com/hotnews/thoughtsonmusic/

omaa iTunesiaan vastaan ja sanoo että DRM on musiikin ostajien edun vastainen järjestelmä. Kerää firmalle pisteitä. Applella on käsittämättömän hyvä maine, vaikka liiketoiminta on hyvinkin kovakouraista.

Seuraavalla viikolla Jobs sanoo suurelle yleisölle puheessaan, ettei mitään läppäreitä eikä elektroniikkaa kouluihin vaan potkut huonoille opettajille. Ja tappi perseeseen ahneille oppimateriaalin tuottajille, ja pääpaino wiki-tyyppisee aineistoon.

Reipasta puhetta. Amerikassa on enemmän huonoja opettajia kuin meillä, jossa etenkin peruskoulun ala-asteen opettajat ovat aidosti hyvin koulutettuja ja motivoituneita. Paha vain, että osa on niin fiksuja, että vaihtaa ammattia alta aikayksikön.


Osa verkkohenkilöllisyyksistä on poliitikkojen prostituoituja. Loici LeMeur on ottanut selvän kannan presidentin valintaan, ja Yhdysvalloissa bloggareiden kaarti on jo välttämätön edellytys.

Suomessa ei ole silmiini sattunut vastaavaa, mutta kun meillä ei juuri ole vaikutusvaltaisia yleisblogeja.

Olen vähän odotellut Timo Soinin yhteydenottoa. Tosi fiksu mies (ja kauhistuttavat mielipiteet). Tänään radiossa toimittaja yritti jallittaa kysymällä, kumpi oli Suomelle pahempi, Venäjän valta vai Ruotsin. Soini sanoi hetkeäkään miettimättä, että Ruotsi. Venäjä suostui Suomen itseäisyyteen (siis Neuvosto-Venäjä), mutta Ruotsi ei koskaan.

Mutta briteillä on jo esimerkillisiä blogeja, ja kohta tilanne on sama kuin esseistiikassa eli että me jäämme lehdellä soittelemaan.

Iskin silmäni The Timesin (Times Online) Cambridgen klassisten kielten ja kulttuurin professorin blogiin. Kiukkuisen tuntuinen naisihminen. Osaa todella kirjoittaa. Ja kirjoittaa huolellisesti Chestertonin ja muiden menneisyyden esseistien tapaan, mutta nopeammin.

Vaikka tuokin kirjoittaja ottaa mielellään aiheekseen harmit ja haitat, eivät ne ole totta. Eivät ne ole tutkielmia esimerkiksi Yhdyvaltoihin matkustamisen vaivoista tässä ja nyt, vaan hienoja snippettejä ajan ilmiöistä.

Jää nähtäväksi, kuka ja missä panee suuren tarmon ja taidon verkkoon kirjoittamiseen ja mikä on silloin oleva kuvitteellisten henkilöiden osuus eli romaania muistuttava puoli.

En tiedä.

Yksi kuvitteellisista henkilöistä on kuitenkin oleva kertoja, joka se kaikkitietävä universaalikertoja tai arkisempi "minä", kerronnan väline, jolle annetaan ominaisuuksia ja mieliä ja muotoja tarinan dramaturgian vaatimusten mukaisesti.