Helena Anhava

"Toimita talosi", Helena Anhavan uusi kirja, tuo pitkästä aikaan mieleen sen tunteen, että hyvä kun tuli aikoinaan opetelluksi lukemaan.

Ei tässä kirjassa ole fanfaareja eikä edes aksentteja.

Sen lukemisesta tulee mieleen tuo ruovikko, koska kirjoittaja on yhtä äänetön, yhtä surullinen ja sävähtävä.

Kuvaan tuli surureunus vahingossa, mutta se tuntuu sopivan. Moni on kuollut ja kuolee vielä.

Hän kirjoitti kerran:

"Pöytä on pitkä ja meitä istui monta sen ääressä vuosi sitten
ja kaikki tiesivät että kun vuosi on mennyt,
on mennyt yksi meistäkin."

Tällainen kirja on niin vaikea kirjoittaa. Se näyttää muistelmalta ja vaikuttaa harsomaiselta, hajan heitetyltä.

Se vaikutelma on ihan väärä. Kirjoitus tulee kirkkaan oloisena kuin puro kivien välistä metsään ja tarjoaa jotain hyvin tärkeää, puhdasta, kirkasta vettä, joka liikkuu ja taittaa valon ja pitää pientä ääntä.

Tuollaisen kirjan vaarat ovat monet. Tunnustuksellisuus. Syyttely. Pisteliäisyys.

En nyt mene sanomaan, ettei tätäkin kaikkea löytyisi, mutta se ei ole edes rivien välissä, vaan sanojen.

Vitsikkyys? On sitäkin, heti mieleen iskeviä kuvia ja lauseita, ja ihmisiä.

Helena Anhava on Lauri Pohjanpään tytär, ja Pohjanpään tunsivat kaikki runoilijana, pappina ja opettajana, SYK:ssa. Tarinan henkilöinä vilahtelee väkeä, josta aika suuri osa on tuttua. Aviomiehestä, Tuomas Anhavasta, ei sanota paljon mitään, mutta silti lukija käsittää, että kuva ylimyksellisestä kirjallisuusruhtinaasta oli toisten tekemä, ja että ihmisillä oli monia puolia.

Tuomas tuli toimeen vaikeiden kirjailijoiden kanssa. Helena ei viihtynyt henkisessä hollituvassa.
Hän kyllä purkaa sydäntään mainitessaan asioita loputtoman itsekeskeisistä taitelijoista ja erilaisista törkimyksistä. Erikoiseti hän näkyy pahoittaneen mielensä 1970-luvun telaketjulinjan stalinisteista, ja se puolestaan näyttäisi liittyvän herkän mielen repeytymiseen sodassa, sodan takia.

Tätäkään ei aina ajattele. Erilaisia sotainvalideja tuli monista sellaisistakin, jotka olivat liian nuoria tai liian vanhoja taistelutehtäviin.

Ja sitten ovat unet ja aavistelut, ne samat, jotka hänen lyriikassaan ovat niin vahvasti esillä.

Tuota tietä kirjasta kasvaa monen muun ohella jonkinlainen lukuopas hänen runokirjoihinsa.

Kun ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 1970-luvun alussa, siihen ehkä ensin suhtauduttiin että tämä sitten on tällaista ja pitäähän muiden perheenjäsenten kunnostautua. Ne ajatukset hautautuivat nopeasti. Kirjoista tuli uusia painoksia jatkuasti ja ne jäivät pysyviksi, koska ne puhuttelivat ja tekivät sen koruttomimmin.

En ehkä ollut ylimpiä ihailijoita silloin 70-luvulla, koska siihen aikaan ajattelin, että tekstin täytyy olla hiukan käsittämätön ollakseen suuri. Äkkiä siitä luulosta parani. Silti kun tämä kirja ilmestyi, en olisi ollut ensimmäisenä juoksemassa kauppaan, ellei minua olisi siihen toimeen kehoitettu.

Siitä eteenpäin ei ollutkaan muuta tekemistä kuin pitää kirjan reunoista kiinni ettei putoa.