Muistoja Kustaa Puuskamäestä

Hän oli tietämäni mukaan kasakan tekoja. Kautta lapsuuteni ja nuoruusvuosien Kustaa ilmaantui yllättäen jostain, mukanaa joskus luutia tai saunavihtoja, ja katosi johonkin kulkumiehen pitkällä ja vetävällä askeleella.

Mietimme poikien kanssa, kuinka on mahdollista, että ihmisellä on vuosikymmenestä toiseen ruokoton parransänki, ei koskaan partaa eikä koskaan ajeltuna.

Kilpelän Köystinä hänet tunsi koko pitäjä ja luultavasti viisi tai kahdeksan naapuripitäjää.

Itseään suurinakin sankareina pidetyt ihmiset unohtuvat - omalaatuiset kulkumiehet eivät.

Evijärvellä joskus 50-luvun alussa joku isäntä - Hermanni - oli paheksunut Matti Haudanmaata, että on tuo nyt ernomasta meininkiä että kulkee pitäjissä viulua vinguttamassa eikä tee oikeita töitä. Hauranmaa oli sanonut, että kun minä kuolen, siitä puhutaan viidessä pitäjässä, mutta kun sinä kuolet, niin sanotaan vain, että lakkasi se Hermannikin piikoja hätyyttämästä.

Mistä tahansa kansanmusiikkikirjasta voi katsoa, miten oikeassa Haudanmaa - muun muassa Konsta Jylhän esikuva - oli arviossaan. Järvikylissä elää vieläkin sanonta "Vetää niin kun Hauranmaa hortees".

Köysti ei onneksi laulanut, sillä hänellä oli puheäänikin epätavallisen römeä ja krouviin naamaan sopiva. Ei hänellä naisia ollut. Kortesjärvellä oli kuulemma aikoinaa joku hetken miettinyt, mutta tullut siihen tulokseen, että "jos olisit eres vähän enemmän ihimisen näköönen..." Joten Köysti oli jätettävä kanssaihmiset tältä osin rauhaan.

Hänen ongelmansa oli myötäsyntyinen, aivan tavaton rehellisyys.

Yhden kerran hän sai jostain, varmaa osuuskaupasta, laatikollisen kelvottomia appelsiineja, ja kulki kaupittelemassa niitä ihmisille. Nimismies Sarparanta asui jokirannassa siinä komeassa Kujanpään talossa. Köysti hakkasi kuistin lasiovea likaisella nyrkillä, ja kun vallesmanni tuli avamaan, raakkui: "Osta Olli appelssiini." Nimismies kysyi, jotta ovatko ne karvahia kun ovet ihan viheräisiäkin. Köysti sanoi:"On ne niin perkeleen karvahia."

Sarparanta ei ollut äkkipoika itsekään. Hän tuli Kauhavan ja Härmäin nimismieheksi 1920-luvun alussa ja pysyi siinä virassa 60-luvulle asti. Pojista tuli majureita ja everstejä ja sellaisia. Sarparanta oli kiukkuinen mies ja nopea pänttäämään kurituksen tarpeessa olevia. Aivan virkauransa alussa hän ajeli hoijakalla Voltissa, jossa oli häät ja humalaisia pyörtänöt täynnä. Joku roteva renki oli siepannut hevosta päitsistä ja kysynyt härnäten, että kukas täällä näin herroiksi ajelee. Olli kimmahti kieseistä maahan ja pulttasi renkiä turpaan niin että mies lensi ilmassa, ja sanoi:"Nimismies Sarparanta. Hauska tutustua."

Oli Köystillä elinkeinoja. Ennen sotia hän kuljeskeli asemasillalla junan tullessa paljasjaloin, ja kun joku astui varpaille tai Köysti työnsi itse jalkansa toisen kengän alle, niin jos astuja erehtyi sanomaan "Anteksi", Köysti sanoi että ei mitään anteeksi, "se on markka". Saattoi tulla joskus kaksikin markkaa.

Kustaa oli syntynyt 1.2.1907 ja oli Talvisodassa Taipaleella ja Vuosalmella ja jatkosodassa Syvärillä. Mahdollisista taistelutehtävistä ei käytettävissäni ole lähempiä tietoja.

Kielenkäyttö oli sitten sitä mitä oli. Professori Pentti Virrankoski on julkaisemattomassa muistelmassaan kirjannut välikohtauksen, jonka olen itsekin aikoinani kuullut. Kunnanlääkärinä oli ennen sotia Yrjö Lassila, Vaasan Lassila & Tikanojan sukua ja pankinjohtaja Jaakko Lassilan isä. Köysti oli käynyt hakemassa häneltä förskottia puiden pienimisestä ja sitten jättänyt tehtävän tuonnemmaksi. Joskus puolta vuotta myöhemmin sattui niin onnettomasti, että Köysti oli juuri harpponut Kauhavan kirkonsillan yli kirkon portille, kun pitäjän mahtimiehet laskeutuivat portaita pääsiäiskirkosta urkujen humun säestäminä, ja tietysti Lassilan tohtori ensimmäisenä. Oven päällä luki ja lukee edelleen osuvasti "Herran pelko on viisauden alku". Köysti ei kuitenkaan ollut herran pelkoa tullut opetelleeksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut siinä tilanteessa muuta neuvoa kuin esittää hyvin omatekoinen pahoittelu - ja tietysti niin kuuluvalla karjahduksella, että koko kirkkokansa kuuli, ruustinna ja lottapäälliköt etenkin, ja tarina jäi muistiin:

"Voi Kristus, Ylli, kun mua vituttaa ne sun puut."