Liikatunteellisuudesta

"On punanen kuin perse jouluna." (Hailuoto, 1933).

* * *

Ilkka Malmbergin "Tuntematon sotilas" -sarja on hyvä. Tänään - jouluaattona - jäi kuitenkin tärkein huomaamatta, kun aiheena oli romaanihenkilö Määttä.

Määttä on täysin epäsentimentaalinen. Hän ei siis haksahda liikatunteellisuuten eikä edes tunteellisuuteen.

Väinö Linna taisteli omien tunteittensa ja omien riivaajiensa kanssa; "Päämäärä" ja osittain "Musta rakkaus" ovat tunnemuhennosta.

"Tuntemattomasta" tekee niin suuren teoksen sen täysin uudelleen piirretty tunnekartta.

Maasto- ja retkeilykartoissa ja maantieteellisissä kartoissa on melkein kaikkien tuntema värikoodi. Alava maa on vaalean vihreää, ja siitä vihreä tummentuu muuttuakseen kellervän kautta ruskeaksi.

Linnan "hypsometria" on uusi, ja siitäkö suututtiin. En tiedä, käytetäänkö tuota englannin sanaa suomessa, mutta minua se huvittaa, koska myöhäisantiikin tyyliopas, Pseudo-Longinuksen "Peri hypsos" on suomennettu oivallisesti nimellä "Korkeasta tyylistä" - siis "korkeuksista".

Pahiten pilkattu henkilö romaanissa on sotilaspappi, se pienisieluinen. Hänen tehtävänsä olisi uida tunteiden maailmassa, ja sitä hän ei osaa. Pahiten pilkattu tunneilmasto romaanissa on runebergilainen hurraa-isänmaallisuus, sillä puhujilla on käsitys sen onttoudesta.

Lammio on ontto mies. Hänen sisällään ei ole paljon mitään. Jos hän olisi oikea henkilö ja saanut "Tuntemattoman" lukeakseen, hän ei olisi käsittänyt siitä mitään. Hän olisi hakenut punakynällä painovirheitä, koska häneltä puuttui romanin lukijan peruskyky - kyky kauhistua: tässä puhutaan minusta.

Kun luen kaksi sivua Tshehovia tai 900 sivua Dostojevskia, tunne on sama. Tämä on äärettömän tärkeää, mutta en tiedä miksi.

Lehto on gangsteri. Riitaoja on Eino Leinon "Tumma", joka oli syntymässään säikähtänyht - näki kauhut kaikkialla, haltijat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä. Rokka on diabolinen hamo, joka tunnemestaruuden alla on paholainen, juuri niin kuin Lampinen sanoo sarjamurhan jälkeen:"Olet piru mieheksi". Ja romaani on kaksosjumalien Lehtosen ja Kariluodon kehittymisen ja tuhoutumisen tarina.

Miesten yhteisö kieltää tunnekoodit eli tuon "hypsometrian". Sananparret ja sutkaukset ovat aivan täynnä tätä aineistoa, korkealle lentävien ajatusten kuohitsemista terävällä puukolla ja kertakaikkisesti. Romaanissa näitä kuohareita on Lehto ("Älä jauha paskaa") ja etenkin Rahikainen, joka osoittaa puheilla ja teoilla, mikä maailmassa on tärkeää - ruoka, nainen, viina.

Mutta juuri Rahikainen laulaa "Elämää juoksuhaudoissa". Kyynikko ei osaa d-kirjainta, jonka tilalle tulee t. Liikatunteellisuus on sittenkin sallittua, kunhan se tulee kaavan mukaan.

Nämä samat miehet jotka elivät ja puhuviat kuin pulloperse siat, olivat kaikkein imelimpien iskelmien kestokuluttajia. Heidän takiaan Toivo Kärki ja "Liljankukka" nousivat suuruuteen sodan aikana ja slaavilainen, liikatunteellinen romanssi ("Ruhtinaan viulu", "Sisar hento, valkoinen") kohosi kestosuosioon.

Imelä iskelmä on sama huume kuin raaka seksi ja tiukka viina.

Herrasväki tunnustaa nuo samat asiat, mutta konstailee iskelmän taidelauluksi, seksin erotiikaksi ja tikkuviinan konjakiksi, vaikka yksinkertaisempikin ymmärtää, että alkoholijuoman on oltava helppoa ottaa ja koreaa oksentaa.

Joulu on ylitunteellisuuden juhla. Maalainen joulu on murennettu pala palalta kuten talollisten ja mökkiläisten maailma muutenkin. Kansakoulun sivistyshanke on tässäkin onnistunut. Kansa on istutettu biedermayer-maailmaan eli 1800-luvun alkupuolen tunteellisuuteen.

Pappilan ja torpparin tai upseerikorsun ja miehistökorsun kamppailun on voittanut ensin mainittu - pappila ja papin pojat perkeleet.

Voitot ovat aina vaarallisia. Pappilat ovat kadonneet - verotussyistä. Pappilakulttuuri on kadonnut. Kansakoulut ovat kadonneet.

Suomen joulu voi olla muuttumassa, mutta hitaasti. Suomalaiset jouluineen pääsevät vielä Unescon maailmanperintölistalle. Tänäkin vuonna moni on noussut vuorollaan todistamaan, ettei tällaista ole liki missään muualla.

Olin minäkin kerran joulun Los Angelesissa, muta pistelin episkopaaliseen kirkkoon, siis sellaiseen paremmille ihmisille tarkoitettuun, ja jouluuntui se siitä.

Meillä ei kyläillä eikä istuta hotellissa pelaamassa korttia, vaan käydään haudoilla. Virallisesti maassa vallitsee rauhan ohella hyvä tahto, mutta lasten joulussa on ikävän paljon legendaa. Kyllä kaupungeissamme nyrkki heiluu ja sammuneet örähtelevät, vaikkei se niin tilastoissa näy.

Itse kannatan joulupornografiaa eli kaikki pitkän kaavan mukaan. Mikäs kun siihen on tottunut niin kuin vanha isäntä pankolta putoamiseen.

Monen monta vuotta olen lukenut itse ääneen jouluisaa tekstiä, mutta nyt hyvä Radio 1 lähettää kolmena joulun aamuna kello 9 Tuomas Anhavan legendaarisen jouluherkun, vuodelta 1982 peräisin olevan luennan Frans G. Bengtssonin "Orm Punaisesta", "Kuinka Tanskan kuninkaissa joulua juotiin (ja paikalla ollut skaldi sai aiheen sepittää runon pään olutsammioon tipahtamisen turmiollisuudesta).

* * *

"Nyrkki silmään eikä oteta kuin jouluks pois" (Nivala 1933