BWV 61 Nun komm, der Heiden Heiland

Kuva on Chiesa di Santa Maria della Grazia ja löytyy Wikipedian italiankielisestä versiosta tuolla nimellä ja Googlella esimerkiksi "World's largest digital photo". Ei kannata unohtaa lainausmerkkejä hausta.

Viis siitä. Kilpailu jatkuu. Tämä kuva, jonka koko on jotain 55 gigaa, on ensimmäinen valokuva Bachin kantaateista.

Se lupaa hyvää myös muuten. En mene kieltämään, etteikö Firenzen Santa Maria Novella olisi minulle mieluisa. Siinä on kulmalla samanniminen hotelli, joka on jonkin verran ylellinen ja samalla alihinnoiteltu. Kirkossa on ilkeitä vahtimestareita. Mutta julkisivunkin valokuvaaminen on yhtä tyhjän kanssa minun taidoillani. Pitäisi olla jokin helvetin hevosmiesten palkkikamerakamera. Julkisuvun viimeisteli Alberti. Myös Wikipediassa oleva valokuva on vino.

Firenzessä on siinä lähellä Giottoa ja jokunen Cimabue. Kun porukat oppivat näiden mestareiden jälkeen oikeasti maalaamaan, hommasta meni jollain oudolla tavalla maku. Nämä kaksi herraa toteuttivat vielä raa'alla voimalla sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen tehty, ja tulos oli valtava.

Pier Paolo Pasolini muuten esitti itse Giottoa elokuvassaan "Decamerone" ja esitti aika unohtumattomasti.

Ensimmäisen adventin eli tämän päivän kantaatti on Bachin kuuluisimpia. Minulla ei ole siihen samalla tavalla hysteeristä suhdetta kuin eräisiin muihin jo nimeämiini ja lähipyhinä tulevista. Voi olla, että "freskomaiset" kantaatit ovat turhan tuttuja: kuoro, resitatiivi, aaria, resitatiivi, aaria, koraali.

Tämä, joka julistaa Lutherin sanoin että nyt tuli pakanoilla pelastus, on vahvasti mielessä Karl Richterin levytyksenä. Tämä Richter oli siis Bachin oman kirkkon eli Leipzigin Tuomaskirkon kanttori, ja hänellä oli kapellimestarin koulutus. Hänen opettajallaan E. Mauersbergerillä oli vaikeuksia kanttorina Saksan demokraattisessa tasavallassa. Vaikeudet eivät johtuneet siitä, että hänen kuuluisampi veljensä kapellimestari Rudolf oli ollut innokas natsipuolueen jäsen ja juutalaisvihaaja.

Hannutaanilamainen meno ei saanut suosiota DDR:ssä - Bachin ihailu yhdistettynä marxilaiseen hölynpölyyn, johon tosiasiat eivät vaikuta tuon taivaallista. Karl Richter kumminkin osasi poistua Leipzigista ja luoda levytuotannon Münchenissä itse perustamansa kuoron ja orkesterinkanssa DGG:n suojeluksessa. DGG oli kauan johtava levymerkki, kunnes musitaakseni Polydor söi sen ja Polydorin söi joku muu. Archiv-Produktion eli DGG:n vanhempaan ja autenttisuutta tavoittelevaan musiikkiin erikoistunut levysarja oli kumminkin käännekohta, ja meitä oli riittävän monta eri puolilla maailmaa, jotka ostelimme vesi kielellä Richterin LP-levyt, etenkin kun ne tulivat sopivat kirkkovuoden teemoin niputettuina.

Karl Richter käytti mielenkiintoisia nuoria solisteja: Irmgaard Seefried, Gundula Janowitz, peter Schreier, Dietrich Fischer-Dieskau...

Näin syntyi liittotasavalta-Bach.

Musiikin tehtävä on olla aikaansa edellä. Autenttisuus-liikkeen aloittivat itävaltalaiset noinvuonna 1970. Harnoncourt ja Leonhardt ryhtyivät esittämään ja levyttämän juuri Bachia ja nimenomaan kantaatteja kovin toisella tavalla. Nyt kuunnellen varhaiset levyt kuulostavat raakalaismaisilta ja etenkin viulujen täysin vibratosta riisuttu repiminen kuulostaa pahalta. Poikien käyttäminen altto- ja sopraanoaarioissa ei kaikin kohdin onnistunut edes Wienissä.

Mutta tuosta on kulunut paljon aikaa, ja Harnoncourtin uudemmat levyt, etenkin passiot, ovat parasta mitä rahalla saa. Sillä välin hollantilaiset ehtivät tyhjentää pajatson. Ton Koopman ja belgialainen Philip Herreweghe olivat nuoremman polven (40-luvulla syntyneiden) tiennäyttäjiä.

Ja lisäksi meillä on Gardiner, josta ei ole tänään puhe.

Mutta olen tässä vaiheessa niin kiinnostunut kantaattihommasta, jonka aloittamisesta käytettävissäni on vuonna 1970 täytekynällä kirjoittamani vahakantinen vihko merkinnöin kantaattien nimistä, numeroista ja kirkkovuoden päivistä. On se hiukan haikeaa - miten työlästä tuollainen harrastus oli ennen ja ongelmatonta nyt.

Mutta tarkoitus on ottaa kunnolla selvää, mitä alalla todella tapahtuu.

Muutoin olen liikkumassa Purcellinen ja Josquinin maailmassa, koska luulen, että Monteverdi oli vuosisataisnero ja että hänen uudistuksiaan ei ymmärrä selvittämättä, mitä hän uudisti.

Kateuden aihe: pojat ovat Kaliforniassa Berkeleyssä eivätkä ottaneet minua mukaan. En tosin olisi jaksanut lähteäkään. Mutta siellä on musiikkikauppa "The Musical Offering", jonka hollantilainen omistaja oli viimeksi keskustellessamme sitä mieltä, että "nykymusiikki" tarkoittaa J.S. Bachia ja muita viimeaikaisia säveltäjiä. Levyvalikoima on keskittynyt "vanhaan musikkiin".