Studs Terkel

Joitakin päiviä olemme puhuneet etenkin Erno Paasilinnasta, ja keskustelu osoitti minulle, että Ernon tekstit ovat tuttuja ja hyvin tärkeitä ihmisille, jotka eivät muista häntä.

Enempää ei kirjailija voi toivoa.

Luin yöllä loppuun hänen omaelämäkertansa, jonka loppujakso on riipaiseva. Erno kunnioitti mystiikkaan asti "kansaa", tavallisia ihmisiä, heidän työtään. Hänestä itsestään tuli kirjallisuuden kylmän tilan rakentaja, joka raivasi viljelykseen raakaa korpea omin neuvoin.

On se toista kuin pulpahtaa korkeiden oppilaitoksen polyleteeniputkesta julkisuuteen odottamaan aplodeja.

Amerikkalainen radiotoimittaja ja kirjailija Studs Terkel sen kuin elää, vaikka on syntynyt 1912. Hänen radio-ohjelmansa pyöri Chicagossa 1950-luvulta 1990-luvun lopulle. Vaikka hänen yksi erikoisuutensa on halu olla tekemättä itsestään numeroa, hänen nimensä on taloustarvike Yhdysvalloissa.

Me Aku Ankan ja Valittujen Palojen varjossa varttuneet tiedämme Amerikasta ehkä enemmän kuin amerikkalaiset keskimäärin. Mauri Kunnas kertoi toissailtana televisio-ohjelmassa lapsuudestaan Ankkalinnassa - kaikin osin asia oli tuttua.

Tiedoissamme on silti mahtavia aukkoja, joista yksi on suora televisio ja toinen on radio.


Studs sai käsiinsä oman lähetystunnin ja jollain ihmeen tavalla aika uskomattomia haastateltavia. Tällä hetkellä kuuntelen Bertrand Russelin mietteitä Kuuban ohjuskriisistä ja hetki sitten puhui ja lauloi Mahalia Jackson, jonka kanssa Studs oli samassa liemessä Joe McCarthyn noitavainojen aikana. Eilen kuuntelin viihdyttäjiä - nuori opiskelija Woody Allen 1965, Mel Brooks ja Zero Mostel.

Vilkaiskaa tavanomaisia lähteitä - LibraryThing sisältää omat Terkelin teokseni ja Wikipedia kertoo, että Terkelin vanhemmilla oli matkustajakoti ja poika oppi istumaan kuuntelemassa matkustavaisten tarinoita iltasella. Studs suoritti juristin tutkinnon (J.D.) ja on yksi niistä hämmästyttävän monista amerikkalaisista juristeista, joka ei syöksynyt saalistamaan rahaa ja liituraitapukuja vaan omistautui käyttämään tietojaan ja kykyjään ulkopuolella elinkeinoelämän, hallinnon ja politiikan.

Terkel sai maineensa ja palkintonsa, muun muassa Pulizerin - "puhutusta historiasta" (oral history). Tavalliset ihmiset eli niin kuin nykyisin sanotaan "tavikset" kertovat.

"The Good War" on paras kirja toisesta maailmasodasta. Yksi kertoja istui merimiessäkkinsä päällä Seattlessa ja mietti, että hyvä kun Truman tipautti sen pommin japsien niskaan - muuten oltaisiin nyt nousemassa laivaan ja sota jatkuisi ja jatkuisi. Toinen kertoja sanoi, että hän oli kolmannen sukupolven amerikkalainen, mutta japanilaisen syntyperän takia Kalifornian kuvernööri Earl Warren ja hänen pikku apulaisensa Richard Nixon siirsivät kaikki vinosilmäiset erämaahan peltiparakkeihin kolmeksi vuodeksi, ja kun he palasivat takaisin, joku oli ottanut omakseen heidän hedelmätarhansa ja alkanut rakentaa supermarketteja heidän entisille tonteilleen. Warrenista tuli myöhemmin korkeimman oikeuden presidentti ja Nixonista muuten vain presidentti.

"Working" kertoo työstä, esimerkiksi jäteauton ajamisesta. Amerikkalaiset kertovat.

Tästä asiasta olen nyreä Hannu Taanilalle, Eino S. Revolle ja ehkä myös Paasilinnan pojille - meillä ei tietääkseni ole Suomessa mitään tällaista, ei edes Paavo Rintalan ja kumppaneiden "Sotilaiden äänet". Kaikki ihmisten haastattelijat ovat tulleet jonkin programmin kanssa valmiina panemaan kertojille sanoja suuhun.

Nykyisin jopa kansatieteilijät tietävät, että ihmiset ovat pahuksen hyviä puhumaan kysyjän mieltä myöten. Tunnettu ja tunnustettu tapaus - johon olen toistuvasti viitannut - on Margaret Meadin klassinen kuvaus sukupuolisesta vapaudesta eräillä Etelämeren saarilla. Aikoinaan kävi ilmi, että tiedenaista oli vedetty höplästä jokseenkin reippaasti. Taitavat tahitilaiset ja muut olivat vaistonneet, mikä kysyjää kiinnosti, ja sovittaneet sanansa täsmälleen sen mukaisiksi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee jatkuvasti kirjoja eri alojen perinteestä. Viimeksi luin mainion kirjan kotiapulaisten muistoista ja nyt tuli postissa lääkäriperinnettä, näemmä suureksi osin kunnanlääkärien aikakaudelta - piirilääkärit ovat jo kuolleet.

Taitolaji tuokin on. Mutta vielä enemmän taitoa vaatii ihmisten puhuttaminen radioon.

Terkelin CD-levyillä ja hänen verkkopaikassaan

www.studsterkel.org

olevista haastatteluista huomaa heti, mikä mieletön taito hänellä oli: hän oli niin kiinnostunut ihmisistä, että antoi heille suunvuoron. Lisäksi hän oli niin taitava journalisti, että heti kun keskustelukumppani - usein joku kuuluisuus - yritti ruveta esittämään opeteltua ohjelmaansa eli pyörittämään levyä, hänellä oli kyky katkaista se lempeästi niin että ihmisen ääni kuuluu koko ajan.

Olen korviani myöten rakastunut ihmisen ääneen. Joskus se on häiritsevää. Kuulen television ohi kävellessäni, puhuuko siellä näyttelijä vai ihminen. Joskus se on suuri nautinto.

Tallenteilla olevista suurimmat suosikkini ovat Studs Terkelin haastattelujen ohella maailman paras spiikkaus, Lawrence Olivierin kertojan ääni DVD-sarjassa World at War. Siitä on nyt liikenteessä 30-vuotislaitos. Kun sarjaa tehtiin 1974, niin moni oli vielä hengissä kertomassa itse asiosita - suuramiraali Döniz, Englannin ilmamarsalkat, lukemattomat mosatrampparit. Ja Olivier silloittaa tämän äänellään, joka ei ole hiukkaakaan tunteileva mutta jollain unohtumattomalla tavalla järkyttynyt.

Ja sitten on se filmi, jota on sanottu aiheellisesti kaikkiein aikojen vahvimmaksi - Resnais'n "Yö ja usva". En halua katsoa sitä. Se on niin kauhea. Se on niin paljon kauheampi kuin neuvostoliittolaiset holokausti-elokuvat, koska tässä ei ole ideologiaa, vaan ainoastaan asioita.

Tekstin on kirjoittanut Jean Cayrol. Teksti on siis erittäin korkealuokkaista Ranskan kirjallisuutta, jossa kieli hengittää ja etenee mutta ei tunge silmille eikä käy korville. Tekstin lukee Michel Bouquet - näyttelijä ja ammattilainen, ei tähti.

Studs Terkel ja aika pahan aksentin ja huonot tekohampaat saanut Isaac Bashevis Singer vaihtavat levyllä olevassa keskustelussa muutaman sanan myös mystiikasta, mutta Singer sanoo, että intohimo (passion) on kuitenkin tärkein. Terkel sanoo: ilman sitä ei voi olla myötäelämistä (compassion).

Niin.

Ja ihmisarvo on toisen ihmisen arvo, ei oma. Ja arvon antaminen toiselle on ihmisrvoisen elämän avain.