Linnaa vaan

- - - Tekninen ehdotus lukijoille. - Toisia koristelut huvittavat ja toisia kiukuttavat. Olen itse siirtynyt seuraamaan tiettyjä uutisia, joitakin lehteä, arvosteluja ja blogeja RSS-syötteellä. Sen kautta tämäkin blogi näyttäytyy siistinä tekstinä niin että jopa Hellaakoski-vainaa olisi iloinnut siitä ("...sinut tahdon alastonna - - - ilman rihkamaa muiden antamaa...)

Itse olen valitettavasti widgeteistä hurmaantuva.

Yksi keino on ilmaisohjelma Netvibes.
========================================================

Yksi herastuomareista tapasi sanoa "Linna vaan", milloin sattui heräämään kihlakunnanoikeuden istunnossa. Hän oli tässä johdonmukainen, sikäli kuin edes tiesi, mikä juttu oli meneillään.

Väinö Linnan vastaanotosta ja jälkimaineesta on kaksi ajankohtaista kirjaa, Jaakko Syrjän "Muistissa Väinö Linna", ensimmäinen osa, jolle odotetaan kovasti jatkoa. Toinen on Aulis Aarnion "Surullinen humoristi - keskusteluja Jaakko Syrjän kanssa".

Jaakko Syrjä oli hyvin nuori palomies, kun hän alkoi istua Linnan hetekan reunalla Puuvillatehtaankadulla Tampereella ja kuunnella, kun kirjoittaja luki "Tuntemattoman sotilaan" liuskoja. Myöhemmin hänestä tuli kirjailija, kustannustoimittaja ja yksi suomen herkkäkorvaisimpia ja hyvävaistoisimpia kirjallisuusmiehiä. Jaakkoa on välillä paheksuttu ja kummasteltu siitä, että hän on hieno ihminen, joka ei työnny esiin eikä rupea edes riitelemään, kun toiset ratsastavat hänen teoillaan.

Aulis Aarnio on eläkkeellä oleva juristiprofessori Kangasalta ja kirjailija ja Syrjän ystävä.

Olen hyvin kiinnostunut Linnasta siksi että Helsingin kirjallisuuspiirien avoin ja kätketty Linnan vähättely jatkui niin monta kymmentä vuotta eikä ole ehkä vieläkään ohi. Periaatteessa liberaali intelligentsija on ollut oudon yksimielinen perinteisen kulttuurieliitin kanssa arvioidessaan Linnan tosin lahjakkaaksi mutta syvästi takapajuiseksi traditionalistiksi, jolle kuuluu paikka korkeintaan kirjallisuushistorian pölyttyneellä perähyllyllä erinäisten luonnonhistoriallisten preparaattien joukossa.

Syrjä henkilöi tämän vastakkainasettelun hyvin varovasti ja kautta rantain Tuomas Anhavaan, kun taas Aarnio johdattaa keskustelun 1970-luvulle, väkevän radikalisoitumisen aikaan, jolloin monelta putosi remmi päältä ja kierroksen karkasivat.

Juristeilla oli omat ylilyöntinsä. Riehuminen oli vuodesta 1970 niin rajua, että se johti vain lujaan vastarintaan niin että esimerkiksi oikeuslaitoksessa ei tapahtunut oikeastaan mitään kahteenkymmeneenviiteen vuoteen.

Linnan kahden suuren romaanin eli Tuntemattoman ja Pohjantähti-trilogian synti oli tavallisen ihmisen näkökulma. Kansanvalistuksen aate oli kumminkin vielä sotien jälkeen vahva. Sellaisia työläiskirjailijoita jopa juhlittiin, jotka "kehittivät itseään" omaksumaan kansa- ja rippikoulun arvoja.

Nyt on siis puhe ajasta ennen puolupoliittisten tunnusten omaksumista eli 1960-luvun loppua. Ja tässä ja nyt on puhe vain kirjallistaiteellisista perusteluista.

Linna on silmissämme nyt suuri uudistaja - silloin suuri taantuja. Anhavaan, Kai Laitiseen, Hormian veljeksiin ja muutamiin muihin henkilöitynyt kirjallisuuden modernismi hallitsi Otavassa ja Parnassossa. Viihde- ja poikakirjailijat Waltari ja Linna toimivat taantumuksen siipien suojassa WSOY:ssä. Helsingin Sanomat asettui selkeästi ensin mainittuun leiriin ja edesmennyt Uusi Suomi viimeksi mainittuun.

Linna ei ollut punikkisukua ja suhtautui vielä romaaneja kirjoittaessaan kaikkeen puoluepolitiikkaan kylmästi. Kansakunnan kaapin päällä ollessaan hän saattoi omassa mielessään vertautua 1930-luvun demareihin, siis Janne Kivivuoren tyyppiin. Waltari varoi politiikkaa mutta sanoi kommunistillekin kädestä päivää.

Syrjän lukuvihjeiden ja ehkä osittain oman ymmärryksen avulla en näkisi Linnan pääsynniksi "isänmaallisuuden" tahraamista enkä punikkien ymmärtämistä, vaikka näistä puhuttiin paljon. Anteeksiantamatonta oli se, että mies valitsi itse arvonsa ja väitti, että suurista ajatuksista vain ohimennen kansakoulussa kuulleet miehet ja naiset olivat rakentamassa niitä puhujakorokkeita ja saarnastuoleja, joista käsin heitä sanottiin tyhmiksi, laiskoiksi ja oppimattomiksi.

Tätä nykyä yhteisöä verrataan mielellään verkkoon, jossa signaalit kulkevat ylös ja alas, eteen ja taakse, sinne ja tänne. Entinen kielikuva oli pyramidi tai väkevä rakennus, jossa yhteinen kansa kantoi painon perustuksena niin että enkelit ja heidän tulkkinsa voisivat huhuilla torneissa.

Linnan romanit piirtävät tällaisen verkon. Kirjallisuudentutkimus ymmärsi, mistä todellisuudessa oli kysymys, oikeastaan vasta Jyrki Nummen tutkimuksista, joista 1993 ilmestynyt väitöskirja oli tärkein. Nummesta tuli sitten professori. Taustalla ovat tamperelaisten ja heidän riveissään Syrjän oivallukset.

Vielä nyt Helsingissä kuulee sanottavan, että olihan se Linna hyvä kirjoittamaan repliikkejä mutta varsinainen kerronta on niin junnaavaa.

Tapahtumien ja muutosten sijoittaminen repliikkeihin ja kerronnan silmukoiminen välimatkan päähän romaanin kiihkeästä tapahtumasta oli muuten Kiven "Seitsemän veljeksen" tekniikka, josta kirjoittajaa kuritettiin. Linna kai oivalsi tämän Tolstoilta - että suunnitelmat laaditaan jälkeenpäin ja että puheet ja teot eivät yleensä kohtaa.

Jaakko Syrjällä oli mielenkiintoinen näköalapaikka Kirjailijaliiton puheenjohtajana 1970-luvulla mutta vielä mielenkiintoisempi kotona - vaimo Kirsi Kunnas on modernistina "luopio" ja joutavien lastenrunojen kirjoittaja, läheiset ystävät kuten Eeva-Liisa Manner pidettiin syrjässä valtavirrasta, toinen läheinen ystävä, Veikko Sinisalo, nimettiin Saarikosken suulla Suomen huonoimmaksi näyttelijäksi. Kaiken kukkuraksi pojat kääntyivät rokki-kulttuurin ja menestyivät yhtyeellä, jonka nimeksi pantiin Eppu Normaali.

Minä jankutan näitä asioita tässä blogissa kavaltaakseni omat ystäväni ja purrakseni vielä kerran käsiä, jotka ovat minua ruokkineet. Tosin lensin niin kuin leppäkeihäs Otavan piiristä 1980-luvun alussa ja välit Haavikkoon viilenivät, jäätyivät ja katosivat.

In the end of the day bottomline on... - Tämä kapaleen alku oli siis parodiaa - nyt näyttää siltä, että kirjallisuuden modernismi kuoli ennen kuin Anhava (2001) ja että akateemikot Haavikko ja Meri eivät ole kirjallisuutemme koko kuva eivätkä isänmaamme äidinkasvot.

Ottelussa eivät olleet mukana Jokerit ja Tappara, vaan Helsinki ja Tampere.

Arvioisin että Helsinki voitti Tampereen lukuisista jäähyistä huolimatta 3 - 0. Puhe on siis kirjallisuudesta ja kuuluvuudesta. Tämän hahmotuksen mukaan ei-akateeminen Syrjä on keskeinen vaikuttaja verrattuna paradoksaalista kyllä myös tamperelaiseen professori Yrjö Varpioon, joka on juuri julkaissut laajan elämäkertateoksen Linnasta.

Linna kirjoitti Tampereelta ennustuksen suomalaisen maatalouden ja tehdasteollisuuden tuhosta, joka alkoi toteutua 1968-1970 valtavan Ruotsiin pakenemisen myötä. Tampereen tehtaat ovat vaienneet. Kirjallisuus on lopettanut todellisuuden käskyttämisen eikä meillä onneksi ole enää oraakkeleita, jotka singahduttelisivat Suomen Kuvalehdessä tuomioita tolvanoille.