Jossain hauskassa kirjassa henkilö sanoi: "Olemme kovin vieraantuneet toisistamme. Ehdotan teitin-kauppoja. Virtanen."Sinunkauppoja ei kai kuitenkaan voi peruuttaa, mikä on epäkohta, kun ottolapsisuhteen eli adoption voi purkaa ja jälkeläisen voi tehdä perinnöttömäksi, jos tämä ryhtyy esimerkiksi surmaamaan kanssaperillisiään esimerkiksi kirveellä tai uhkamaan perinnönjättäjää sellaisella kohtalolla.
Sukulainen kertoi, että kirjamessujen vanhainkirjain puolella oli myynnissä eräälle niin ikään Lauttasaaressa asuvalle sukulaiselle lahjoittamani ja omistuskirjoituksella varjustamani kirja tai kirjoja.
Tekijän nimmari lisää kirjan arvoa divarissa. On minullakin jossain Kosolan "Viimeistä piirtoa myöten", johon Vihtori on vetäissyt nimensä kominkertaisella v:llä. Ja on Sarkia "Unen kaivo" profesesori Viljo Tarkiaiselle kunnioituksen tuntein Kaarlo Sarkia.
Olen kovin ylpeä. Se että kirjat kelpaavat divariin, on kohtalainen kirjallisuuspalkinto. Tätä nykyä monet kirjat eivät kelpaa edes roskikseen niin että runoilijat, esseistit ja parempien tietokirjojen kirjoittajat voisivatkin ottaa yhteyttä Helsingin kaupunkiin, joka on vahingosta viisastuneena varannut paperipaaleja käytettäväksi Kauppatorilla, jos meri uhkaa tulvia yli äyräittensä.
Sitähän ammattimainen, kunnianhimoinen kirjoittaminen on, taistelua vedennousua vastaan. Useissa tapauksissa se on kuin tyhjentäisi tulvan täyttämää kellaria teelusikalla.
Olen nyt lukenut kirjailijan tehtävästä ja kutsumuksesta. Yrjö Varpion "Väinö Linnan elämä" on sekä hyvä että laaja. Se on myös kannanotto kirjallisuudentutkimukseen. Pari vuosikymmentä elämäkerrat ja jopa kirjailijan elämäkertatiedot olivat akateemisessa mielessä väärää tiedettä ja sellaisiin haksahtava oli huono tutkija. Ehkä suunnan muutti lopullisesti Tarkan Saarikoski-elämäkerta.
Lukijana esitän Varpion kirjasta lämpimän kiitoksen.
Olen muikeaa poikaa myös siksi, että Linna-spesialisti tulee nyt samaan tulokseen kuin minä - tapa lukea Linna historiallisena romaanina tai kertomuksina todellisuudesta tekee vääryyttä teosten luonteelle kirjallisuutena eli taiteena.
Ajatuksen Linnasta huonona kirjailijana ja vanhanaikaisena taaksepäin katsojana mursi akateemisessa maailmassa Jyrki Nummi, jonka väitöskirja "Jalon kansan parhaat voimat..." ilmestyi 1993. Nummesta, joka ei näyttäisi olevan ainakaan suoraa sukua vanhan modernismin keskeisille vaikuttajille Lassi ja Seppo Nummelle, tuli professori ja käänteentekijä.
Varpion kirja on aarrekammio halpamaisuuksien harrastajalle, sellaiselle kuin minä. Varpion lainaamilla lausunnoillaan munaavat itsensä vuoronperään Kai Laitinen, Jouko Tyyri, Pekka Lounela ja monet muut; tapansa mukaan Anhava näyttää kuitenkin pysytelleen tajustalla. Myös Pekka Tarkka oli arvioissaan penseä.
Erno Paasilinna korosti, ettei Linna ole hyvä kirjailija - Pohjantähti-triologia "on pelkkää historian kuvitusta vailla taiteellista arvoa". Historian professorit havaitsivat yksimielisesti, että teos oli myös historian kuvituksena virheellinen.
Linnan motiiviksi arveltiin kaunaa ylempiään ja etevämpiään kohtaan. Lisäksi todettiin, ettei oppimattomalta työmieheltä voi muuta odottaakaan.
Hannu Taanila ja hänen oikeaoppinen ystävänsä Esko Ervasti riensivät tähdentämään tätä, ja Arvo Salo esitti kokeneen käsityksiä oikeasta romaanitaiteesta.
Ja sitten tuli stalinismi, joka näki Linnan vain kabinettiherrojen ja muiden riistäjien juoksupoikana, jolle oli annettu tehtäväksi sumutta työläisiä ja talonpoikia.
Varpio kertoo, että kansan suosio ja kellokkaiden epäsuosio oli kuitenkin Linnalle itselleen kova paikka. Asiaa ei oikein auttanut edes Pyynikin kesäteatterin mieletön suosio - lähes 400 loppuun myyttyä esitystä Tuntemattomasta, ja sitten Pohjantähtikin kiersi maan teattereita loputtomasti ja täysille huoneille.
Nyt, vusoikymmenien jälkeen, olen valmis arvioimaan, että monen julkisen arvion esittäneen silmissä Linnan romaanien suurin vika oli se, etteivät ne olleet kirjoittajan itse tai hänen kaveriensa kirjoittamia.
Lukijoilleni esitän ostosuosituksen.
Maksakaa kitisimättä 49 euroa ja lahjoittakaa kirja luettuanne köyhälle sukulaiselle.
Vanha perustelee aika voimakkaasti käsitystä, että lahjaa ei pidä myydä. Muuten piru tulee yöllä ja vie. Lahjaksi saatu on lahjaksi annettava.
Kuten elämä. Tai taide.
Ottolapsisuhde on ainakin vuoden 1985 lain nojalla purkautumaton, poikkeuksinaan ottovanhemman ja -lapsen keskenään solmima avioliitto sekä myöhempi lapseksiottaminen. Se, miksi posterior-adoptiolla purettavissa olevaa oikeussuhdetta kutsutaan "periaatteessa purkamattomaksi" (Urpo Kangas), liittynee siihen, että osapuolet eivät voi tehdä asiasta keskenään sopimusta eivätkä hakea oikeuden tuomiota asiaan.
VastaaPoistaOlin jo päättänyt, etten enää osta yhtään kirjaa. Nyt on pakko tehdä poikkeus.
VastaaPoistaJoku rötvä otti ja vei kirjan jonka olisin mieluusti pitänyt hyllyssäni.
VastaaPoistaFin de partie, Beckettin signeeraamana.
Naapurini oli aikoinaan ainut toimittaja aikoihin, joka sai häneltä hhastattelun.
Privassa kerroinkin omasta aatoksestani, laittaa osa kirjastostani kiertämään, ei lahjana, jottei sitä myytäisi, vaan lainana, joka pysyy lainana. Sekä vaimoni että minä olemme jossakin määrin kirjahassuja, ja molemmat tehneet työtä kustantamoille, joten kirjoja on kertynyt.
Nuorena kun kuvittelin itseni varakkaaksikin, satuin kerran divarin loppuunmyyntiin, plakkarissa mukavasti rahaa ja nurkan takana hallinnoimani paketti auto...
Eräs syy nykyiseen asuntoon muuttamiselle oli se, ettei vanhaan tahtonut mahtua kirjoja, ja vaikka osa on jatkanut jo nyt matkaansa, niin on sitä taas kerääntynyt.
Periaatteessa meillä on nyt kuitenkin periaate, ettei olohuoneeseen tule kirjahyllyjä, mutta jotakin läjiä sinnekin saattaa joskus ilmaantua.
Minulla on ollut joskus jonkinlainen pakkomielle lukemiseen. Oli luettava kirja ennen aamiaista, mutta karistin sen tuossa ennen kuin täytin 40 ja nykyään luen vähemmän ja valikoivemmin. Valitettavasti olen kielimuurin takana ja kykenen lukemaan varsin rajoitetusti vieraskielistä kirjallisuutta. Englanniksi ja italiaksi onnistuu alkeellinen teksti, mutta hiemankin mutkikkaamasta en selviä. Englanniksi luen jonkin verran historiaa ja matkaoppaita, italiaksi lähinnä historiaa, vähän arkkitehtuuria ja uutisia, mutta nyansseja en ymmärrä kummassakaan, vaan luen kuin katsoisin tuttua näytelmää ilman ääntä.
Miksi Yrjö Varpion näkemys Linnasta olisi sitten se ainoa oikea? Siksikö, että se on lähes samanlainen kuin Kemppisen?
VastaaPoistaMistä yhteydestä muuten poimit tuon Paasilinnan sitaatin? Lukisin mielelläni koko jutun.
VastaaPoistaSinunkauppojen peruuttamisesta:
VastaaPoistaKulttuurihistoriallisia megatrendejä lienee ihmisen vapautuminen sorron ikeestä.
Nainen oli kauan lännessä -niin kuin yhä idän fundamentalismissa- miehelle täysin alistettu.
Voisimmeko kuvitella, että jostakin löytyisi kulttuuri jolla ei olisi avioeron tapaista oikeutta aloittaa omaa itsenäistä elämää?
Mistä semmoinen kummajainen voisi löytyä?
Uusia kirjallisuuspalkittavia etsivä Nobel-komitean ruotsalainen sihteeri on viittilöinyt Afrikan sademetsien suuntaan.
Miten se sanonta meneekään, malka omassa silmässä?
Ad Antti Kiiski:
VastaaPoistaemmeköhän kuitenkin tarkoita samaa,koska minäkin tunnen L:n lapseksi ottamisesta 8.2.1985/153 ja Upan teokset.
Ad Prospero:
VastaaPoistaKemppinen ainakin on sitä mieltä, ettei ainoaa oikeaa näkemystä taideteoksesta tai taiteilijasta todistettavasti ole olemassa ja että sellaisten esittäjät ovat harmillisia ja joissakin tapauksissa vaarallisia ihmisiä.
Taiteessa kuten muussakin elämässä on paikallaan hakea selityksiä ja ratkaisuja, jotka tuntuvat muita vakuuttavammilta.
Varpion malli miellyttää minua, koska se on niin samanlainen, mutta en osaa sanoa sen hyvyydestä, koska en tunne riittävästi Linnaan kielteisesti suhtautuvien perusteluja enkä itse asiassa liioin Jyrki Nummen tuotantoa.
Kantaani vaikutti aikoinaan oman järkeilyni lisäksi Stormbomin lukeminen.
Absoluuttisuus on vaarallinen tauti. Varsinkin asianomaiselle. Olen kärsinyt siitä lapsesta asti.
VastaaPoistaSinua, Kemppinen, sen sijaan olen pitänyt laajakatseisena ihmisenä (ja pidän edelleenkin), siksi yllätyinkin, kun aloit mätkiä menneitä Varpion Linna-elämäkerralla päähän.
En ole ihan varma tuosta "selityksien ja ratkaisujen hakemisesta". Välillä pelkkä selviytyminen riittää. Kuten surusta.
Keskustelin Ernon kanssa paljon kirjallisuudesta, Linnasta. Voin vakuuttaa, että hän arvosti kyseisen trilogian todella korkealle. Ja miksei olisi arvostanut - mies joka oli allerginen kaikelle akateemisuudelle.
Miksi luotat enemmän Linna-tutkijoihin kuin itseesi? Sinähän olet Linnasi vankasti lukenut mies. Se, mikä on kansien välissä, on kansien välissä. Kaikki muu on kuulopuheita.
Ad Prospero:
VastaaPoistaKoska ympäristön muuttuminen tapahtui 1950- ja 1960-luvulla kirjallisuudessa ja sitten teatterissa.
Varpio saa minut yllättymään vastarinnan laajuudesta ja leveydestä. Pahimmin siitä tietenkin joutui kärsimään Salama, mutta kyllä myös Rintala.
Olin monta kertaa lähellä myrskyn silmää.
Tunsin kirjalliset vaikuttajat, mutta en ollut itse kirjailija - silloin.
Pidin Anhavaa ja etenkin Haavikkoa viisauden lähteinä ja työskentelin neljä vuotta viimeksi mainitun apulaisena Otavassa.
Haluan vieläkin ymmärtää, onko maailma niin nurinkurinen, että jos teos on oikein hyvä, se ymmärretään taatusti väärin, ja onko niin että suopean suosion saavuttava teos on todennäköisesti vähäpätöinen.
En ollut Ernon tuttava, vaikka tapasin silloin tällöin. Luulen tietäväni, että hän haukkui milloin kenetkin.
Linna / Varpio -innostuksen taustalla on suuri ihastus Jaakko Syrjän muistelmaan tästä merkillisestä miehestä, Linnasta, jonka hän tunsi hyvin, ja kun Jaakko on myös yksi niitä vähä-äänisiä kirjallisuusmiehiä.
Vielä korkealentoisemmin - ehkä tarvitsemme innovaatioyliopiston ja ties mitä, mutta ainoa kestävä turvamme on suhde tähän kieleen ja tähän maisemaan.
Elämme ja kuolemme kielessämme.
Linna näyttäytyy minulle paljon suurempana kuvainraastajana kuin muut, myös Saarikoski. Nimenomaan lakattuaan kirjoittamasta romaaneja hän teki kovasti töitä saadakseen ihmiset suvaitsemaan erilaisuutta elämässä ja kirjallisuudessa ja prikattiin silti suvaitsemattomuuden kohteeksi.
Mutta mukana on myös ilkeyttä. Rafael Koskimies ja Lauri Viljanen estivät Linnan nimittämise taiteen akateemikoksi ennen akatemia-uudistusta. Epäilen että modernistien joukko vaikutti voimakkaasti siihen, ettei Linnalle lykätty enempää palkitoja, varsinkaan Nobelia, jota ajettiin hartiavoimin Haavikolle.
Tämän hetken kirjallisuuden arvostetuimpia en oikein osaa arvostaa.
Suosio oli leveä, vastarinta kapea. Muutaman kulttuurihenkilön parahdus ei hetkauta ketään.
VastaaPoistaMinusta on tarpeetonta penätä ehdotonta tunnustusta jollekin kirjalle. Sehän on ajatuksenakin mahdotonta.
Modernisteille Linnan taidekäsitys ja tapa kirjoittaa oli vieras. Liian tosi, liian rehevä, liian elämänläheinen, siitä puuttui se kylmä kliinisyys, jolla modernisti preparoi maailman kuin hyönteisen.
Tiedänhän minä toki, että olet ollut näköalapaikalla. Ja olet nähnytkin. Moni ei ole. Se ei herätä luottamusta aikalaistodistuksiin.
Erno oli absoluuttinen, kirveslinjan mies, joka kolaroi maailman kanssa. Mutta komeasti kirjoitti niistä, joita ihaili: Haanpäästä, Leinosta, Parosesta, Mukasta...
Syrjän kirja on minulla työn alla. Tuossa pöydällä pinossa.
Hyvä lause, kielisuudelma. Kieli elää, lävistettynäkin.
Minun käsitykseni mukaan Linnan sivuuttaminen ja arvon kyseenalaistaminen on tullut kuitenkin enimmäkseen akateemisista piireistä. Varsinkin historioitsijoiden puolelta.
Nobelien jakaminen ei kestä minusta lähempää tarkastelua, kun esimerkiksi Tolstoi ja Tsehov ovat jääneet paitsi.
Ad Prospero:
VastaaPoistaKauttaaltaan samaa mieltä.
Varpion havainto on varmaan myös oikea: Linna rupesi kuvansa näköiseksi ja suuttui kun ei saanut enää syntymään mitään.
Ernon räkytys on Suomalaisesta Suomesta 1963. Ei sillä ole merkitystä.
Tolstoin ja Tshehovin aikana Nobel oli vielä jotenkin pohjoismainen ja hapuile - mutta -22 kuolleen Proustin sivuuttaminen oli häpeäksi. Olen kuitenkin tavannut puolustella Nobel-komiteaa sanomalla, etteihän listalla ole kuin 50 % selviä huteja, mikä on fantastisen hyvä saavutus.
"Voisimmeko kuvitella, että jostakin löytyisi kulttuuri jolla ei olisi avioeron tapaista oikeutta aloittaa omaa itsenäistä elämää?
VastaaPoistaMistä semmoinen kummajainen voisi löytyä?"
Ei tarvinne kauan etsiä; eiköhän tuo Lähi-Idässä ole ihan tavallista todellisuutta kuten itsekin hieman vihjailit. Ja tietenkin myös monien kirkkojen "kulttuuri" vastustaa sitä sekä monia muita hienoja asioita.
Yle Teemaltakin näkyi joskus keväällä(?) dokumentti israelilaisnaisesta (!), joka yritti saada avioeroa. Ei tahtonut saada vaikka tarjosi siitä suhteellisen paljonkin rahaa, koska mies ei suostunut siihen. (Talmudilainen laki.) Olivat muuten käytännössä jo eronneet ja molemmilla taisi olla ihan vakavatkin suhteet. Itse asiassa naisen oli muistaakseni tarkoitus mennä naimisiin uuden miehen kanssa ja tarvitsi siksi avioeroa.
Dokumentissa oli tosin onnellinen loppu. Nainen ilmeisesti lopulta viimeisen pettymyksen jälkeen romahti täysin ja alkoi itkeä hysteerisenä ja hyvin äänekkäästi oikeustalon tms. käytävällä. Lopulta joku tuomari(/rabbi/tms) (en tiedä oliko sama) kyllästyi/pehmeni ja myönsi eron tarjotulla summalla.
Ei tosiaan tarvitse kaukaa hakea esimerkkiä ihmisten alistamisesta. Löytyy siitä omastammekin kulttuuristamme monia esimerkkejä - tosin ehkä enemmänkin akselilla ihminen vs. raha.
Tästä tulikin mieleeni.
VastaaPoistaMiksi naimattomia sorretaan eivätkä he voi hakea avioeroa?
Hyvin monet katuvat avioliittoaan, mutta vain harvat avioeroaan.
Tästä syystä pitäisi olla mahdollista siirtyä suoraan avioeroon, ilman että käy välillä naimisissa. Uskon että tämä parantaisi monen ihmisen elämän laatua, kun voisi jättää sen katumisen välistä