Mies junassa ja nainen

Tämä valokuva on keväältä 2000 ja ensimmäistä sarjaa digitaalikuvia. Otin siitä jo silloin värit pois, kun ei niilä ollut mitään virkaa.

Otamme huomioon akateemikko Jutikkalan, joka täyttää tänään 99 vuotta ja saa elämäkertateoksen. Helsingin Sanomat on julkaissut (C 1) artikkelin sankarista ja Kulhan kirjoittamasta juhlakirjasta (Edita).

Halukas voi käyttää blogin keinoja ja kirjoittaa hakuruutuun "Jutikkala", jolloin löytyy toukokuinen kirjoitukseni eräistä kohtaamisista akateemikon kanssa. Olen taipuvainen sankaripalvontaan. Tekstistäni käy ilmi, että Jutikkala on minustakin mykistävä henkilö. Siitä käy ilmi sekin, ettei maailmassa potki pitkälle nokkeluudella, lahjakkuudella ja varhaiskypsyydellä ja että seurueen sokaiseminen oivalluksissa on lyhytaikainen ilo. Lopulta kaikki on kiinni työnteosta, sitkeydestä ja sitten kriittisyydestä oman työn parissa.

Lappeenrannan juna ajaa halki Suomen historian. Salpausselkä on ollut ihmisten, tavaroiden ja kulttuurivaikutteiden pääväylä kymmenen tuhatta vuotta. Tämä on Jutikkala-henkinen korostus.

Koleraparakkien muistokin on kadonnut. Riihimäen - Pietarin rataa tehtiin suuren nälän aikana hätätyönä ja ruumiita pinottiin kuin ratapölkkyjä, kun nälkä ja tauti tappoivat.

Koetan tervehtiä muistoja, koska en jaksa uskoa nykyhetken kaksiulotteisuuteen. Se on Hollywoodin keksintöä. Jo Cézanne yritti johdonmukaisesti murtautua kolmiulotteisuuteen. Maalaustaide ei pitkiin aikoihin pitänyt nykyhetkeä kuvaamisen arvoisena, koska sitähän pystyi katsomaan suoraan.

Taavetti ja Luumäki - Kotkan punaiset yrittivät pakoon. Asemalla pitivät kapinalliset valtaa. Tämä oli tie pakoon Pietariin. Pian alkoivat teloitukset koivikossa. Muistoista vaiettiin. Asiakirjat julistettiin salaisiksi.

Siitä ei ole kuin muutama vuosi, kun istuin tässä tutussa junassa, mielivaunussani joka on kai nyt poistettu - entinen kunnostettu ensimmäisen luokan vaunu ja vaunun päässä tupakointipaikka.

Matalasta jupinasta käsitin käytävän toisella puolella istuvat briteiksi. Mies oli tavanomainen tyyppi, mitättömän oloinen, vähäkasvuinen ja ruumiinjäsenten mittasuhteet sekaisin kuin vaatteet. Vaimo vaikutti tuikitavalliselta.

Vastoin tottumuksiani kysyin jonkin ajan kuluttua että majapaikkaako siis mietitte, ja sanoin, että se on Suomessa helppoa keskihintaluokassa - Sokos Cumulus ja Scandic tarjoavat useissa kaupungeissa mutkatonta majoitusta. Neuvoin käymään kaikin mokomin Imatrankoskella ja vilkaista entistä valtionhotellia.

Keskusteli eteni verkkaisen kohteliaasti, nimiä kysymättä ja muutenkin antiamerikkalaisesti. Sitten tämä matala mies sanoi että hän matkusti aikoinaan Neuvostoliittoon runsaasti mutta rajoitetusti. Vietiin sotatarvikkeita Muurmanskiin.

Oli oikein kysyttävä, että onko tässä nyt kysymyksessä huumori, koska herra ei vaikuta ihan niin vanhalta. Tämä vakuutti olevansa vakavissaan ja kertoi syntyneensä 1924 niin että ensimmäisillä matkoilla hän oli seitsemäntoista ja että matkoja kertyi kaikkiaan seitemäntoista.

Sanoin:"H.M.S. Ulysse". Hän ei muistanut sellaista laivaa. Sanoin :"Alistair McLean". Hänen mieleensä ei tullut sen nimistä kaveria, jolloin selitin kiihtyneesti, että puhe on suunnattoman suositusta sota- ja jännityskirjailijasta. Hän osoitti kiinnostusta mutta sanoi lukemisen jääneen kovin vähälle kouluvuosien Robinson Crusoen jälkeen.

Sanoin että niistä brittilaivoista ei jäänyt hirveän paljon miehiä henkiin istumaan Lappeenrannan junassa rauhan vuosina, ja hän myönsi, että se kyllä varmaan piti paikkansa, koska tuttuja aseveljiä ei ollut koskaan ollut vaivoiksi asti.

Minä ajattelin jonkin asteista huimausta tuntien "Saattue Muurmanskiin" -romaania ja kaikkea myöhemmin lukemaani. Etenkin Norjan valloittamisen jälkeen sekä Stukat että sukellusveneet upottivat kauppalaivoja pohjoisen saattueista sen minkä ehtivät. Talviset matkat olivat kauheinta mitä ihminen voi kuvitella. Vaatteet olivat tietysti jäykkinä jäästä, ja jos alukseen osui, pelastusveneeseen oli oikeastaan turha yrittää, koska hypotermia tappoi noin seitsemässä sekunnissa.

Junatuttavani suhtautui asiaan kovin toisin ja sanoi, että merimiehenä sitä nyt joutuu kaikenlaiseen. Rouva mainitsi, että kyllä pommisuojaan juoksemiseenkin alkoi tympääntyä, koska hänkin asui pikkutyttönä satamakaupungissa, jota pommitettiin seitsemänkymmentä yötä peräjälkeen.

Nyt he halusivat nähdä paikkoja, joista olivat kuulleet. Pietariin heitä ei mikään vetänyt. Siellä kuuluvat kadut olevan sekä leveitä että pitkiä. Ei korkeassa iässä ilkeä enää kävellä jalkoja altaan.

Ja onhan Pietari aika viimeaikainen keksintö. Ei kuitenkaan Lappeenrantaan verrattuna.

Illalla soitin pojalleni ja kerroin jutelleeni miehen kanssa, joka oli ajanut saattueissa Muurmanskiin. Hänkin hengästyi heti.

Historia on niin iso lintu, että sen siipien havinaa ei kuule. Silminnäkijöiden, asioiden kokijoiden kertomukset ovat yhtä epäluotettavia ja epätyypillisiä kuin tutkijoiden tulkinnat.

Mutta tutkimuksia on parempia ja huonompia. Leopold Ranken tehtävänasettelu - miten se todellisuudessa tapahtui - on onneksi unohdettu. Ei ole näkökulmasta eikä siis näkijästä riippumatonta "todellisuutta". Ranken ajatus johtaa väistämättä keisarilliseen historiankirjoitukseen, joka puolestaan saattaa johtaa oikeaoppiseen historiankirjoitukseen. Ja kolmas johtopäätös on omani ja siis mielipide eikä tosiasia - virheelliset mielikuvat historiasta johtavat väkisin asenteisiin ja mielentiloihin, jotka ovat omiaan aiheuttamaan uusia onnettomuuksia.

Puolan suurlähettiläs, jonka nimi taisi olla kreivi Bock, sanoi elokuun lopulla 1939 Englannissa virallisesti, ettei Puola tarvitse apua. Armeijallaan se kykenee hyvin puolustautumaan Neuvostoliittoa tai Saksaa tai molempia vastaan.