Harri Tapperin uusi romaani "Tanssi puupaltoossa" (Ateena) varmaan saa Finlandia-palkinnon. Edellinen, "Vääräsuisten suku", oli jo tipalla.
Tästä kirjasta tulee mieleen Orhan Pamuk, "Nimeni on punainen". Siinä meni taas Nobel oikealle henkilölle. Pysyisi nyt Tapper hengissä niin saataisiin välillä kirjallisuuden Nobel tännekin. Onhan nyt nähty, että kummalliset kertomukset syrjäisistä maista menestyvät, jos ovat tarpeeksi hyviä. Tämä on.
Liivikankaan pariskunnista ja pojista kertova romaani on merkillisellä tavalla rinnakkainen syksyn toiselle hienolle romaanille, nimittäin Kjell Westön "Missä kuljimme kerran", mutta Tapper voittaa. Siinä missä Westö on rakenneltu, Tapper on eletty.
Jäin kovin pohtimaan. Ystäväni Martti M. esitti muotoilun, joka on lähtöisin jostain, en muista mistä. Puhuimme Linkomiehen muistelmista ja minä viittasin Tacitukseen - sellainen mielen ja muodon hallinta ja hopeasepän pienen vasaran ja syvältä uurtavan meisselin ääni voi olla peräisin vain hillinnästä, jonka takana on musta tuli, pakottava näkemisen ja sanomisen himo.
No perkele tässä on sama. Tapper - Marko Tapion ja Kain Tapperin ja Yrjö Tapperin veli ja eläkkeellä oleva luokanopettaja saa lukijan laskemaan suojauksensa ja on kertovinaan huumorivitsejä. Mutta nopeasti tulee esiin ainutlaatuinen kieli ja näkeminen. Ja ihmeellisiä ihmisiä.
"Järvestä kuului ähinää ja molsketta ja noitumista. Onko siellä ori? Arttu pomppi rannalle ja luisui huutoa kohti.
- Lähdin taas, isäntä sanoi. Jäät innostavat minua. Ei ole syksyn voitanutta.
- Olen samaa mieltä, mutta nyt isäntä on kuoleman kielissä. Ei siinä kohdin ole enäää matalaa..."
Jokavuotinen jäihin vajoaminen tuo mieleen Pentti Haanpään "Päntän äijän putoamisen", mutta mitä siitä. Ja romaanin nimi on jotenkin könkkö, kunnes on lukenut tarpeeksi ja käsittää, että nimen molemmat sanat ovat kirjaimellisesti totta ja tarinan ydintä.
Siperiasta sotavankeudesta palannut Liivikankaan Arttu nikkaroi opettajattarelle ruumisarkun.
"On miehessä tunnelmaa."
Yksi Liivikankaan veljeksistä on sodassa kova konepistoolimies mutta kotona "Parku", koska hänellä on itku niin herkässä. Hänen tulee itku nähdessä, miten maassa toinen kivi on iso ja toinen pieni. Miten ne eivät voi olla samankokoisia?
Tapper kertoo näin vähällä:
"He pyysivät anteeksi puilta, jotka olivat silpoutuneet. Haavoittuu toki puukin. Mutta sadassa vuodessa metsä korjautuu. Sammalet palaavat kiville.
Vorolainen puhui poterolleen: Siinä on niin hyvä potero, että ei ole koko itärintamalla. Perin olet tutuksi tullut. Me lähdemme, mutta ota kontioita hyyrylle."
...
- Ihantalaan pääsette, pojat, Ihantalaan!
- Onpa siinä kiehtova nimi."
"Liivikankaan Artturissa on
tanssitauti.
Artturia veivaa isosti."
Tässä romaanissa ei ole muuta vikaa kuin vaara, että lukijaakin alkaa veivata.
Lukemiseen ryhtyessä on syytä mainita puolisolle ja lapsille ja kukaties soittaa sukulaisille. Ääneen nauramalla, silloinkin kun kirja ei ole käsilä mutta tulee mieleen, pääsee äkkiä järki-ihmisen maineesta ja joutuu hullun kirjoihin.
Äänen naurattavan kirjan lukeminen kotona on aina osittain hukkaan heitettyä kirjallisuutta. Ei toki niin, mutta ymmärtääkää, kotona ne jo tietävät hulluksi, eikä maineesta ole isompaa iloa, jos se ei ole julkista.
VastaaPoistaSen vuoksi nämä kirjat kannattaa pakata lukemiseksi vaikkapa ammattikunnan messuille ja seminaareihin, joissa voi sitten "tutkia papereitaan", kollegojen selittäessä itsestään selvyyksiä.
Busseissa ja junissa saa myös paremmin tilaa, jos alkaa sovittaa kanssa matkustajien naamoja romaanien henkilölle. Koko loossi saattaa vapautua, kun räjähtää nauramaan konduktöörin naamalle.
Jumalauta Jäppinen - olen tullut kokeilleeksi ja oli siinä jä siinä etteivät jättäneet Kouvolan asemalle jalkamieheksi.
VastaaPoistaYmmärrän yskoksen.
VastaaPoistaVaikka olisikin hullun maineessa, niin Kouvolan asemalle seisoskelu ei mainetta paranna.
Ns. Äitini piti jo kirjan hallussa pitoa julkisella paikalla arveluttavana. Kun asetat tämän vaikkapa sinulle viimeksi laittamani privan kontekstiin, saattaa saada jonkinlaisen kuvan niistä henkisistä mittasuhteista, joita 15 vuoden asuminen saman katon alla vaati. Etäisyyksiä ei mitattu metreissä, vaan aioneissa.
Marko Tapion Arktisesta Hysteriasta ei ole Suomessa pidetty samanlaista melua kuin Linnan Tuntemattomasta ja Pohjantähdestä. Siinä on kyllä vereslihalla oleva ja synkeä kirja, että useimpia hirvittää sitä ajatellakaan. Netistäkään Tapiosta ei tahdo löytää mitään. Yksi väitös on, Matti Kuhnan ”Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana”.
VastaaPoistaAd Anonymous:
VastaaPoistaTotta puhut. Elämäkertateos "Mäyhä" kumminkin ilmestyi pari vuotta sitten.
"Aapo Heiskasen viikatetanssi" koki vähän saman kohtalon kuin Jorma Korpelan muutamat romaanit - se kehuttiin kuoliaaksi.
Nyt nämä tuntuvat vähän omituisilta.
Täytyy katsoa Arktista hysteriaa.
Suuresti kunnioittamani Anne Fried käsitteli Tapiota kirjallisuusesseissään.
Täytyy etsiä sekin käsiin - "Kirjailijan kutsu" - böll, Grass, Jan Kross, Duras joitakin muita ja Marko Tapio.
VR:n kyseenalainen palvelukapasiteetti joutuu näköjään ylimääräiselle koetukselle herrojen Jäppinen ja Kemppinen takia.
VastaaPoistaTosiaan - kyllä professorikin pääsee laakista hullun kirjoihin, jos nauraa konduktöörille päin naamaa ja väittää heti perään, että "en mä sulle naura vaan Niemiselle..."
Nuo Tapperit on etäistä sukua, yrittelin tarkistaa, mitä kautta, kun en itse muista, mutta jotenkin ne on sitä samaa linjaa kuin Saarijärven Mannitkin, ukin serkkuja tai jotain sellaista.
VastaaPoistaTapperit - sekä äiti-Ainon että isä-Vihtorin takaa tulevat Pohjanmaalta. 1770 syntynyt sotilas Mikko Matinpoika sai Toholammilta viran ja sotilastorpan ja sukunimen Tapper. Myöhemmin perhe käytti nimeä Haapoja talonsa mukaan. Sotilaan poika muutti Saarijärvelle. - Aino Tapper taas kuului tunnettuun pohjalaiseen Köykän sukuun, jossa on mm. kirkonrakentaja Solomon. - Mannit? Esim. Tarmo Manni on kotoisin Lannevedeltä eikä ole sukua. Mutta oli Tapperin poikien "kavereita".
VastaaPoista