Kuin Tolstoi

Istuin Lappeenrannan rautatieasemalla ja muistelin Tolstoita, joka karkasi kotoa rouvan silmälläpidosta ilman rahoja ja tavaroita ja kuoli etäiselle Siperian rautatieasemalle.

En väitä, että Lappeenranta muistuttaisi Siperiaa. Se ei muistuta. Minä muistutann hiukan Tolstoita, mutta partani on lyhyempi ja nenä hiukan maltillisempi.

Köyhästely on jotenkin halveksittavaa - köyhien halveksimista.

Luostariin voisi mennä, mutta eivät ne kyllä huoli. Uskontokin on väärä.

Mietteet aiheutuuivat hikisyydestä ja lihaspistoksesta. Olin kanniskellut tavanomaisia matkatavaroitani, joihin kuuluu tämä muhkea tietokone verkkolaitteineen, ympäri kaupunkia tähyillessäni Lappeen kaunista kirkkoa ja aseman seudun yltiöromanttista vanhaa hautausmaata.

Tiedän näet mainiosti, että päivän Lappeenrannan matkalla en tarvitsisi mitään, paitsi avaimen, matkalipun, lompakon ja tupakointivehkeet.

Silti minulla on yleensä mukana luettavaa kuukaudeksi, kahden viikon kuiva muona ja läppäri sekä kaksi kännykkää. Toinen kännykkä on vanhempiani varten; äiti soitta välillä, ja minä säikähdän. Hän pyytää, että poikkaisin ottamassa lasikulhon yläkaapista, kun on olut sellainen puhe, ettei hän harrasta alppikiipeilyä keittiön tikkailla.

Tolstoilla ei ollut matkatavaroita.

Kun olin nuori toimittaja Otavassa 1960-luvulla, tohtori Eino Kauppinen, sittemmin Kauppi, kertoi että Pentti Haanpää käveli hänen huoneeseessaan ollessaan lähdössä sen kuuluisan delegaation mukana Kiinaan. Hänellä ei ollut matkalaukkua eikä muita matkatavaroita kuin kalossit ja kaksi pulloa pöytäviinaa. Riisipellolla saattoi kuulemma kastella jalkansa niin että tulisi nuha.

Amerikassa sanotaan - miljoonamiehen hautajaisissa - että kun hän tuli kaupunkiin, hänellä ei ollut kuin kaksi vahvaa kättä ja kasvoillaan hymy. Suomessa sanottiin, että on sen verran köyhä että kun puuhun nousee, ei maahan jää mitään omaa.

Kuuluisat köyhäläisyyden harjoittajat ovat joissakin tapauksissa hiukan ongelmallisia. Gandhi kieltäytyi mukavuuksista, vaatteista ja useimmista ruuista, mutta kun hän matkusti, seurueeseen tarvittiin vähintään 50 henkilöä, väittävät.

Siellä Lappeenrannassa junan jo tullessa pohdin, miksi en komenna assistenttia miespalvelijana kantamaan epäilemättä tarpeellisia tavaroitani. Syy voi olla se, että avustajani ovat terveesti ajattelevaa väkeä ja luultavasti vain haistattelisivat.

Yksi vaihtoehto olisi ostaa riittävän rankka reppu. Isäni Kullervo jossain määrin keksi rinkan ja hänen varhaisia viritelmiään on näytteillä museossa Tankavaaralla. Rinkan kanssa ei mahdu junaan. Lentoasemalla rinkka voisi olla yhdessä tweed-takin ja kravatin kanssa passi putkaan.

Entä NothFace tai vastaava reppu. Tai kuntoharjoittelu?

Itse asiassa mietin vanhuksia - tässä on purettu kahtakin huushollia ja surtu, miten paljon ihmisestä jää jäljelle, nimittäin tavaraa, joka on kerran ollut merkityksellistä mutta menettänyt sen. Kuusikymmentäluvun "aivan hyvä" parempi palttoo esimerkiksi ei kelpaa mihinkään keräykseen eivätkä myöskään mainiot monot katkenneine remmeineen eivätkä kopertuneet hokkarit (luistimet).

En näet ollut tiennyt ennen kuin Lappeenrannan palvelukeskussäätiön ihmiset selittivät Stakesin väelle ja minulle, miten he voimisteluttavat monet 80 tai 90 täyttäneet ihmiset ylös pyörätuolista rollaattorin satunnaiskäyttäjiksi. En ollut ennen nähnyt tasapainoharjoittelurataa. En myöskään 92-vuotiaista leidiä hankkimassa käsivoimia takomalla hiekkasäkkiä nyrkkeilyhansikkaat kädessä.

Eli tavarat eivät ole tärkeitä eikä päämäärä liioin, vaan liike.