Koskelan Akselin synti

Lukija kysyi eilen, mikä oli Koskelan Akselin Synti "Täällä Pohjantähden alla"-romaanisarjassa, kun kirjoitin, että Akseli tapatti kaksi veljeään ja kolme poikaansa.

Se oli kuolemansynti - viha. Kuvassa on yksi Akseli, "jäämies".

Akselin synti on tragedian perinteinen - hybris eli uhma. Sankari haastaa itseään korkeammat voimat ja tuhoutuu vetäen onnettomuuden myös omaistensa ja sukunsa ylle.

Akselilta ja useimmilta muilta Koskelan miehiltä puuttui kieli, ei-väkivaltainen keino ilmaista tunteet.

Aleksi ja Akusti teloitetaan siksi, että Akselia ei tavoiteta, koska hän on vetämässä pakolaisjoukkoa itään ja jää kiinni Lahdessa. Akselia vihataan. Hänet halutaan ampua, mutta hän sattuu selviytymään hengissä. Aleksin ja Akustin kohtalo on juuri sitä, mistä nykyinen tutkimus mainitsee - taistelujen päätyttyä annettu "kenttäoikeuden" tuomio, jota tuomarit itsekin alkoivat pian hävetä. Räätäli Halme on samanlainen varsin viaton uhri.

Poikiinsa Viljoon, Voittoo ja Eeroon Akseli istuttaa yli-ihmisen velvollisuudentunnon - on jaksettava, on näytettävä, on todistettava.

Viljo ja Voitto kuolevat oikeastaan uupumukseen eli inhmillisten rajojen ylittämiseen ja liialliseen ja lopulliseen itsensä kieltämiseen. Eero kuolee sankarilisesti Vuoksen pieneen saareen, luultavasti Äyräpään Vasikkasaareen, hirvittävästi taistellen, pienen koivun juurelle.

Viljo Koskela, joka on "Tuntemattoman sotilaan" päähenkilö (eikä Rokka), tekee suovaelluksella viimeisen urotyönsä ja kaatuu hiukan itsemurhaa muistuttavassa tilanteessa. Todellisuudessa JR 8:n osastot, joista puhe on, taistelivat rajusti U-asemassa eikä hävinneelle saatu "luuta kurkkuun", kuten Viljo ennakoi.

Koskelan miesten kaltaiset henkilöt osoitetaan romaaneissa kuolemaan. Yksi suoriutuja on eleetön Määttä, joka ei pyydä Jumalalta mitään. Toinen suoritutuja on Vanhala. Kolmas on kelmi - Rahikainen.

Suomen kirjallisuudessa on herroja vihattu. Todellinen Luukas Muhonen - Lehtosen Käkriäisten mallina olleen perheen vesa, kukaties sama pienokainen, joka "Putkinotkossa" on kehtolapsi, taisteli seudulla kuulemani mukaan julmettuna konepistoolimiehenä JR 7:ssä Siiranmäellä ja Äyräpäässä ja eli korkeaan ikään ja näki jälkeläistensä menestyvän. Saimaan kalastaja hän oli ammatiltaan.

Lukija käsittää, että istun oikeutta romaanihenkilöille sangen vertauskuvallisesti. Linnan romaanisarjan voittaja on Kivivuoren suku, johon Elina kuuluu - maltillisen itsensä kuuntelemisen, itsensä hillitsemisen oppi. Kivivuoret ovat oppineet Oskun kuolemasta jonkin talon perunamaalle saksalaisen konekiväärin tuleen; Akseli repii ulaanit kappaleiksi, mutta se ei auta enää. Vankileirissä häntä pitää hengissä samainen Late.

Avainrepliikki on isä-Jussin havainto nuoresta Akselista: tuo poika rikkoo eläessään vielä monet ajopelit. Akseli tekee töitä reuhtomalla ja onnistuu, tietysti onnistuu. Mutta maailma kostaa. Ajopelien lisäksi sortuu paljon ihmisiä.

Kuin pilkalla velmu ja epäluotettava Kiviojan Late menestyy elämässä, kunnes kuolee nopeasti syöpään. Viimeisinä romaanin henkilöistä tallustelevat Pentikulman teillä Leppäsen Preeti ("ei tällaisten miesten parane...) ja Kiviojan Vikki, todellinen hevoskauppias.

Akselin karikatyyri, Laurilan Anttoo viedään mäkeen, vaikkei hän ole ollut kapinassakaan. Hänen ainoa asenteensa ihmisiin on uho ja uhma vaikka hän osoittaa suhtautumisellaan läheisiinsä, etenkin sairaaseen poikaan, syvää inhimillisyyttä.

Akseli ei taivu vielä kahden pojan kaatumiseen talvisodassa. Siihenkin hän vastaa reuhtomalla - nyt maitopystöjä sammuneen ja nöyrän rovastin kanssa puhuessaan. Vasta Viljon kaatuminen murtaa hänet. Hän itsee tallissa ja esittää rukouksensa - hevoselle "Per-ke-le".

Akselin vastinpari romaanissa on ikätoveri Ilmari Salpakari, Pappilan Ilmari. Myös hänen elämänsä on vihan evankeliumia - hullun äidin provosoimaa. Hänen ja Koskeloiden tiet risteävät muutaman kerran, ja sekä Akseli että Ilmari käväisevät Leppäsen Aunella.

Ilmari tekee pahaa koko elämänsä ja kuolee rohkeana mutta mielettömästi, "papin poika ja pakana". - Miksi "pakana". Ilmarin sanonta itsestään ei ole tavallinen, joskaan ei järin tavatonkaan. Pakana siksi, että häneltä puuttuu rakkaus ja sen mukana kaikki.

Akselille jää Juhani ja tietyisti Elina, jonka elämä on hiljaista rakkautta, eikä se ole kotoa opittua, koska Elinan äiti on kiivaan Jumalan ihminen. Elinan pari on anoppi, Jussin vaimo Alma, jonka pitkä elämä on hyvyyttä ja kestämistä.

Koskelan miesten synti on myös ahneus - suota kuokitaan hullun tavoin ja pirtistä ja sitten navetasta tehdään niin komea, että vähemmästäkin joutuu yhteisön silmiin.

Luonnollisesti Akseli on sankari, ihailtava henkilö uskollisuudessaan. Silti hän on nyt ja oli romaanin ilmestymisen aikaan häviäjä - katoavan elämänmuodon edustaja ja mies, joka uskoi siihen eksyttävään oppiin, että ihminen olisi oman onnensa seppä.

Tämä "suomalaiseksi viisaudeksi" usein mainittu ajatus, homo faber sui ipsius, esiintyy muun muassa vanhan ystävämme Pico della Mirandolan kirjoituksissa keskiajalla ja on epäilemättä osa turmiollista amerikkalaista "self-made man" -ideologiaa, jonka kääntöpuoli on heikkojen jättäminen heitteille, eli kalvinistiseksi arveltu ajatus, että kohtalon satuttama on jollain salaperäisellä tavalla itse aiheuttanut onnettomuutensa.

Linnan romaanisarja on eksistentiaalinen ja jatkaa Camus'n ajatusta kapinoivasta ihmisestä. Kun maailma on mieletön, ihminen voi vain kapinoida. Linna näyttä kapinoinnin seuraukset.

Myös Camus näytti, että ainoa moraalinen tapa kapinoida on kieltäytyä. Aseisiin nouseminen on mielettömyyden myöntämistä ja sen tuloksena on lisää mielettömyyttä.

Jotenkin näin se menee, se ajatus.

Voi olla että ihminen on jossain määrin oman onnensa seppä, mutta sitä onnea takoessa tahtovat omat munat joutua alasimelle.