Tervo desanttina

Bensowin talon kohdassa tuli Jorma Kaimio vastaan. Sanoin että ehkä en kirjoita kuuluisaan blogiini, miten äkkiä häntä, Kaimiota, tuli ikävä - kolme päivää ennen WSOY:n johdosta pois siirtymistä.

Hän piti ajatusta hyvänä. Toivotin dosentin tervetulleeksi takaisin akateemiseen yhteisöön. Sovimme tapaamisesta Savonlinnan torilla "sodan jälkeen kello seitsemän".

WSOY:n kirjailijat ovat WSOY:n näköisiä. Mitä jatkossa tapahtuu, siitä saamme ennen pitkää selon. Jutun kuvassa ei kuitenkaan esiinny Jari Tervo eikä Kari Hotakainen, vaan venäläinen desantti.

Tervon edellinen kirja, "Myyrä", oli vähän niin kuin epäonnistunut villapaita - liian iso ja sitten kuitenkin pääntiestä ahdistava, ja hihat eri pituiset (kuten valokuvasssa).

Romaanissa niin sanotun muodon ja sisällön välillä on mutkikas yhteys.

Tervon uusi romaani "Ohrana" on erinomainen, syksyn merkkiteoksia ja Tervon uran kohokohtia. Ehkä hänellä on ollut hiukan vaikeuksia pitkän proosan rakentamisessa. Ainakin lyhyt jutut ovat iskostuneet mieleen vahvimmin. Rovaniemi-jutut tuovat mieleen pikareskin eli vaellusromaanin, jossa henkilö hilluu ja käppäilee ilman sen suurempaa suuntaa ja tarkoitusta. Pikareskien isä oli tietysti Don Quijote, mutta itse romaanityyppi oli sen ajan Espanjassa suosittu.

"Picaro" on roisto tai oikeastaan lurjus, joka tapauksessa yhteiskunnan pohjamudissa räpistelevä henkilö, jonka mielenkiinto kohdistuu muun ohella oikeutetun rangaistuksen välttelemisen.

"Seitsemän veljestä" sisältää runsaasti pikareskin aineksi, ja "Jukolan metsäsissit" oli pahasti sanottu, koska "sissi" tarkoitti jokseenkin samaa kuin metsärosvo.

"Ohrana" on siis uralla uutta.

Meillä on nykyisessä julkisuudessa taipumus arvioida, että kirjailija olisi julkisen kuvansa kaltainen. Se ei pidä paikkaansa. Tervo on "Uutisvuodon" ja monen muun julkisen esiintymisen syövyttämä niin että kaikki eivät tiedäkään, miten hyvä kirjailija hän oikeasti on. Erittäin hyvä.

Tervo on ehkä päätynyt tällaiseen raakojen leikkausten muotoon peittääkseen hellyyttään ja pehmeyttään. Vaikka romaanin päähenkilö Attila Rahja on kovaluinen vakoilijoiden metsästäjä, Janne Mutka (Savonlinnan Mutkan sukua?) vahvakätinen kuristaja ja Vilja, kuvankaunis maankavaltaja, kyllä kirja on naisten kirja. Naisia sodan armoilla, pommisuojassa, evakossa, nälkiintymässä - tyttöjä, naisia, mummoja.

Tervon tekniikka tuo mieleen Kaurismäen elokuvan - leikataan tunteilematta, skarvataan väärin päin, käytetään teatterimaisia taustoja, puhutaan ihmeellistä ja epäluonnollista kieltä, niin tämä iik- ja aargh -henkinen maailma istuu Tervolle.

Eräin kohdin hän saattaa sotkeutua liikanäppäryyteen ilmauksissaan, mutta kymmenissä muissa kohdissa hän tavoittaa juuri oikean ilmaisun ja onnistuu satuttamaan lukijaa.

Kirjailijan tehtävä on sama kuin tappelijan ja ampujan, saada sattumaan.

Luulen että tämä kirja puhuttelee kielellään ja näkemisensä tavalla myös nuorta ja nuorehkoa lukijaa.

Kirjan "historiallisuutta" on arvuuteltu julkisuudessa. Kaksoisagenttitarina on sinänsä totta, kuten monet muutkin tarinan elementit, mutta ei sillä todenperäisyydellä ole niin suurta merkitystä. Romaanissa emotionaalinen totuudellisuus on tärkeintä, ja siinä Tervo pitää kutinsa.

"Ohrana" on saanut julkisuudessa moitteita vaikeaselkoisuudesta. Sitä se ei missään tapauksessa ole. Lukutaito onkin katoava luonnonvara. Tämä ei ole niitä kirjoja, joka tarjoaa huokeat naurut tai sopii ajatuksettomaksi viihdytykseksi syksyn synkkinä, pitkinä iltoina. Päin vastoin, romaani panee ajattelemaan ja tuntemaan.

Kukaties Tervolla on ollut tarve pudottaa paska rattailta.