Vihje

Musiikkia kuunnellaan äännitteiltä eri koulukuntien lippujen alla. Tosimiehet - enimmäkseen tosiaan miehet - hymähtelevät jopa Harman-Kardoneille ja B&O:lle, koska vähintäänkin kaiuttimien on oltava ruumisarkun kokoisia ja kultaisilla ruuveilla kiillotettuun graniittijalustaan kiinnitettyjä. Lukemattomat laitteet liitetään toisiinsa kultaisilla tai kullatuilla liittimillä.

Siinä ei jää yksikään silmä kuivaksi.

Toinen koulukunta hankkii tai on joskus hankkinut sellaiset sterkat, joiden hinta on tuntunut sopivalta. Eerikinkadulla kumminkin on yksi liike ja Liisankadulla toinen, johin voi hyvällä omallatunnolla neuvoakin ihmisiä. Siellä heille ei myydä väkipakolla mielettömiä.

Sitten on meitä holtittomia hoipertelijoita, jotka ymmärrämme ja kuulemme monissa tapauksissa komean äänen mutta emme pidä asiaa mahdottoman tärkeänä. Olen itse kuunnellut ainakin kerran Parsifalin (noin viisi tuntia) kelloradiolla.

Tuossa soi hiukan kapeasti ja monona Tsaikkarin viulukonsertto, solistina Michael Rabin.

Samassa EMI:n levysarjassa, jonka rippasin eilen mp3-muotoon, on satsi Bachin sooloviulusonaatteja (C-duuri!) ja kaikenlaista muuta mielenkiintoista, kuten musiikkia Marcel Proustin "Vinteuil'n" maailmasta eli Vieuxtempsia, Wieniawskia, Saint-Saensia ja sellaista.

Rabin oli jokseenkin saman sarjan tekniikkaihme kuin Heifetz tai pianon puolella Hoffman ja Godowsky, mutta näitä nuorempi. Hän syntyi 1936 ja kuoli 1972 kompastuttuaan mattoon ja lyötyään päänsä. Erään selityksen mukaan hän oli vähintään lääkeaineiden vaikutuksen alainen. Toisen selityksen mukaan hän oli juuri silloin jättänyt lääkityksen vähemmälle.

Rabin aloitti konsertoinnin kymmenvuotiaana ja kävi samalla opettajalla kuin Zukerman ja Perlman. Ihmelasten vihaajatkin myönsivät, että tämä oli kyllä epätavallista. Tarinoiden mukaan Rabin oli kolmevuotias, kun Juillardin professorit ja New York Phlharmonicsin soittajat eli äidin ja isän työtoverit myönsivät, että natiainen voisi virittää äänirautoja korvakuulolta.

Tämä kuollut mies tuo koko ajan mieleeni toisen superlahjakkuuden ja ikätoverin, Glenn Gouldin. Rabinin tulinnoissa ei tosin ole juuri merkkejä Gouldin henkisestä omituisuudesta, joka tekee osan hänen esityksistään ainakin minulle vastenmielisiksi.

Gould lopetti konsertoinnin varoittamatta, eristäytyi ja erakoitui ja teki loputtoman huolellisesti levyjä. Rabin lopetti levyttämisen aivan yhtä yllättävästi mutta jatkoi erittäin suurella menestyksellä konsertoimista.

Ja sitten he kuolivat.

Esittävä musiikki ja maalaustaide ovat poikkeuksia.

Molemmissa on vaikka kuinka esimerkkejä erittäin korkeaan ikään jatkuneesta aktiivisuudesta. Esimerkiksi Arrau, Horowitz ja Cortot konsertoivat ja levyttivät yli 80-vuotiaina.

Horowitzin Moskovan konsertti, joka minulla on nyt DVD:llä, oli Neuvostoliitto-nimisessä valtiossa vuona 1986 eli herra oli 83-vuotias. DVD on tässä tapauksessa avain ymmärtämiseen, koska setä ei ollut käynyt synnyinmaassaan sitten vallankumouksen, ja nyt kaikki noin tuhat kuulijaa olivat ilmeistä päätellen konserttipianisteja tai pianonsoiton professoreita, koska ilmeistä voi lukea, että he tuntevat jokaisen kappaleen viimeistäkin ritardandoa myöten, ja kasvoilla siis heijastelee pyhä tyrmistys.

Ja sitten ovat nämä nuorena kuolleet, joiden äänitteissä on se hyvä puoli, että yleisön ja levy-yhtiöiden lyhyen muistin takia levyt ovat useimmiten erittäin halpoja. Rahaa ei ole mennyt markkinointiin.

Rabinin setti on vähintäänkin yhteenveto viulunsoiton historiasta ja tietystä ohjelmistosta. Pianossa on nyt tietenkin Dinu Lipatti, joka otti ja kuoli lento-onnettomuudessa ja jätti järkyttävän maineen, ja sitten esimerkiksi Benno Moiseiwitz, jonka kaikki vastaan tulevat levyt kannattaa korjata tuulensuojaan.

Luullakseni tämän kirjoituksen taustalla on nuoremman poikani palauttama kassillinen kirjoja, jossa oli Matti Suurpään "Neljätoista mestaria. Kirjoituksia levytetystä musiikista."

Hävisin kerran Suurpäälle Parnasson esseekilpailussa, jos nyt yhtään oikein muistan. Olisinko tullut toiseksi? Jos muistan oikein, jotenkin noin se meni. Anhava oli keskustellut isä-Tawaststjernan kanssa kaikki maailman vinyylilevytyksen läpi.

Rabinin surullisesta elämästä kertova uusi kirja sisältää Samuel Butlerin sitaatin, jota muutan hiukan:

- Kirjoittaminen on kuin ryhtyisi opettelemaan viulunsoittoa antamalla konsertin...