Vachss

Andrew Vachss on Yhdysvaltain parhaita kirjailijoita tällä hetkellä. Hän on niin hyvä ettei ole edes erikoisen kuuluisa. Kuten kuvasta näkyy, hänen tuotantonsa on kuitenkin pokkarisarjana myynnissä, ja uutuudet ilmestyvät kovakantisina.

Muistelen olleeni ensimmäisiä älähtämään James Ellroysta. Tämä olisi ollut 90-luvun alkua, ja siihen aikaan kirjoitin Helsingin Sanomiin. Ellroyn Black Dahlia oli liian kammottava, mutta Los Angeles -sarja hieno. Siitä koottiin sitten myös elokuva L.A. Confidential. American Tabloid oli varsinaista "poliittista historiaa", mutta sen jälkeen Ellroy alkoi olla minun makuuni liian hullu.

Katsoin nöyrästi television dekkarisarjaa, jonka idea on hieno: kootaan joitakin omahyväisiä henkilöitä kameran eteen ja sitten Henrik Laine toivoo, että tuloksena on mielenkiintoista keskustelua. Tuotantokustannukset lähenevät nollaa. Odotin eilisestä ohjelmasta jotain mielenkiintoista, koska vieraat olivat hyviä tyyppejä ja viisaita. Odotin turhaan. Tulos oli kahvipöytäkeskustelua.

Siis: miksi dekkari / jännäri on noussut erittäin merkittäväksi proosan tekniikaksi? Henning Mankell on luullakseni Ruotsin merkittävin kirjailija eikä Gillou ole missään tapauksessa huono, vaikka historiallisessa romaanissa hän teki saman kuin kuvaamansa henkilöt eli meni soitellen sotaan. Mankellin moraaliset Afrikka-romaanit eivät jostain syystä liioin toimi.

Yhdysvalloissa esimerkiksi Paul Auster (jonka kirjat rajasin tämän blogin kuvasta pois) on hieno korkeakirjailija, mutta Vachss on mielestäni ykkönen.

Näennäisesti Vachss näyttäisi olevan Ellroyn perillinen ja viime kädessä vastikään kuolleen Mickey Spillanen säiettä eli niin sanottua kovaksi keitettyä koulukuntaa. Hänen Burke-sarjansa varhaisempia teoksia rasittaa jossain määrin Hammetilta peräisin oleva väärinkäsitys eli luulo nokkelan juonen tarpeellisuudesta, ja Chandlerilta peräisin oleva erehdys, nimittäin että nasevat luonnehdinnat ja vitsikkäät repliikit auttaisivat asiaa. Onneksi hän on päässyt tästä irti ja kirjoittaa nyt luottaen sanojen kovuuteen ja kuvallisuuteen.

Kiinnittäessäni huomiota tähän kirjailijaan, jonka sukunimen oikeinkirjoitusta joutuu aina hetken miettimään, luulin että hän oli muodilla ratsastaja ja jonkinlainen friikki - lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on melkein poikkeuksetta keskeinen teema tai osa teemaa.

Luulin myös, että kysymys olisi rosvoromantiikasta Schillerin tapaan. Burke ja hänen "perheensä" ovat kaikki rikollisia mutta suunnattoman paljon parempia ja sympaattisempia ihmisiä kuin esimerkiksi poliisit, puhumattakaan Manhattanilla valtaa pitävistä rikollisorganisaatioista, joista osa on laittomiksi tiedettyjä ja osa ei.

Tämäkin luulo osoittautui vähä vähältä aiheettomaksi.

Lapseen sekaantuminen oli ennen niin tavattoman harvinainen rikoslaji ja sensaatiolehdet revittelivät niin tolkuttomasti näistä yksittäisistä tapauksista, että vierastin voimakkaasti aihepiiriä.

Alan muuttaa mielipidettä. Muuallakin kuin Belgiassa on jotain todella kummallista. Ehkä tämä kauhea asia ei olekaan marginaalinen vaan kertoo jotain syvällistä ajastamme ja arvoistamme.

Vachss muuten ei harrasta väkivallan kuvauksilla mässäilemistä eli väkivaltaan osallistumista. Kirjat eivät ole kauheita.

Kirjoittaja on juristi ja kotisivuistaan päätellen keskittynyt myös ammatillisesti juuri näihin asioihin. Se taitaa olla markkinointitemppu, että hän esiintyy valokuvissa merirosvon musta lappu vaurioituneen silmän suojana.

Kun kuvaileva sosiologia (tyyppiä Paavo Koli, Mauno Koivisto - Heikki Wariksen koulukunta + Turun tutkimusperinne) on ollut niin kauan poissa muodista, Vachssin kaltainen kuvaus Manhattanin ja Yhdysvaltojen todellisista toimintatavoista on järisyttävä.

Luullakseni tuo käsitys yhteisöllisyyden mätänemisestä ei ole väärä.

Dostojevskilainen rikosromaani on erinomainen tapa tuoda nähtäväksi ja käsitettäväksi vaikeita asioita.

Kun näin on, suhtaudun henkilökohtaisesti viihdeväkivaltaan erittäin kireästi ja kielteisesti ja väkivaltaisesti. Erikoisen kammottavina pidän lehdistön kuvauksia. Juuri tälläkin hetkellä jotkut nostattavat huvikseen tai ansaintamielessä lynkkausmielialaa pakkolaitosmiehiä vastaan. Lehtien on helppo kirjoittaa, koska lukijat eivät muista, että väkivaltarikosten tulkintaan on olemassa tehokkaat lainsäädännölliset keinot, Saksan Hitlerin ajan ja Neuvostoliiton Stalinin ajan.

Kuolemanrangaistus ei vähennä rikollisuutta mutta pilaa yhteiskuntaa. Sitä vastoin tilastoja voitaisiin nopeasti kohentaa, jos poliisilla olisi oikeus lopettaa rikoksesta epäillyt Pasilassa niskalaukauksella.

Tunnen poliiseja. Heistä esimerkki olisi huono - poliisimme eivät suostuisi minkäänlaisiksi pyöveleiksi ja pitäisivät heittoani huonona.

Mutta henkilö joka jättää Vachssin väliin ja haaskaa vähän aikansa keinotekoisen best-seller-rojun opiskelemiseen, tekee sen omaksi vahingokseen.

Suomeksi löytyvät Kivun hallinta, Shella ja Alamaailma. Syyttävä sormi osoittaa alussa mainittua Henrik Lainetta, joka on suomentanut "Shellan", ihan kelvollisesti. En kuitenkaan ole havainnut hänen hyppineen televisiossa Vachssin kirja kädessä, mikä on selittämätöntä.