Eeva Joenpellon romaaneissa toistuu erikoinen sana, "häpeä".
Vanha Juliini häpeää silloin kun ei pitäisi. Kun sellaiseen saattaisi olla aihetta, esimerkiksi vanhuksen kiertyessä murrosikää lähestyvän tytön pikkusormen ympärille, Julin ei häpeä.
Kun toiset talolliset pyrkivät puheille kertoakseen, että yhteinen sahalaitos on menossa nurin ja pakkohuutokauppa ovella, Julin ei ota heitä vastaan, koska häntä hävettävät sellaiset puheet. Kun hän päästää asiat pakkohuutokauppaan asti, hän nostaa keinutuolinsa ovelle niin että näytteille häpeäpaaluun pantu muuttuukin tarkkailijaksi.
Häpeä on nähdyn ja sanotun ristiriita. Koettu ja ilmaistu ovat eri paria.
Matti Reima ei häpeä viinan trokaustaan, kiinni jäämistään eikä linnareissua. Pankissa asioimista ja velkajärjestelyst puhumista hän häpeää. Toisten ihmisten tahallinen vahingoittaminen taas on kunniaksi.
Anja ei häpeä mainettaan, joka on todella huono, ja osittain syystä. Grönroosin poika häpeää taisteluaan oikeuden puolesta.
Tämä on tunneilmasto, jossa ihmisiä (lohjalaisia) kuvataan erikoisen koviksi ja ylpeiksi ja seurastaan syrjiviksi. Taitava kirjailija kuvaa sen toisin. Asenteiden ja yhteensattumien kirjaaminen väsyttäisi lukijan osoittamalla tarkoitusen pintapuolisuuden. Mutta se tehdään toisin. Pitkin laajaa kirjasarjaa ihmisten puheet ovat järjestelmällisesti eri paria tarkoitusten kansssa.
Blogin kuvassa on tänään kuitenkin Ingmar Bergmanin elokuva, Skammen eli "häpeä". Teema esiintyy Bergmanin koko tuotannossa, ehkä keskeisin. Tämä eroottinen ja sosiaalinen häpeä kai teki Bergmanin käsitettäväksi maailmalla. Tunneilmasto on aika pitkälle sama kuin juutalaisuuden, siis Yhdysvaltain juutalaisuuden näkyvän osan. Woody Allen Bergmanin jalanjäljissä on hyvä pari.
Silti tuntuisi että juutalaissävyinen häpeä ja tämä Bergmanin ja itse asiassa Strindbergin pohjoismainen versio ovat eri lähtöä ja juurta. Se ensin mainittu on riittämättömyyttä kohtalolle, pienen ihmisen murskaantumista suuren jumalan pitimissä.
Häpeä on myös suuri sosiaalinen teema, joka ei aina saa tarpeeksi huomiota. On totta, että mikään ei ole niin ahne ja perso rahalle kuin demari, joka luulee joutuneensa petkutetuksi raha-asiassa. Jos ihmistä ei voi lannistaa muutoin, perätönkin juoru vaihtorahan kavaltamisesta kahvikassasta riittää.
Mutta raha ei ole aivan niin kaikkivaltias, koska on muitakin arvon järjetelmiä.
Esimerkki yhteisöllisestä järjestelmästä, jossa rahan merkitys on mitätön, on sota. Sen takia kirjoitan siitä niin usein - en varmastikaan hurmaantuneena väkivallantekoihin enkä äkillisiin urotöihin, vaan miettien, mikä osa tästä ei-taloudellisesta arvojen ja merkitysten maailmasta jatkuu yhä meidän keskuudessamme. Eihän rauha voi olla muuta kuin sodan sodan jatkamista toisin keinoin.
Häpeä on kauan sitten osoitettu kunnostautumisen himoa voimakkaammaksi pienen sotilasyhteisön toiminnassa, ja se sama voi olla totta rauhan yhteisöissä. "Kaveria ei jätetä" oli varmaan vilpitön vakaumus, mutta kuulemma se tarkoitti monissa tilanteissa "kaveria ei kehtaa jättää". Ja henkiseltä rakenteeltaan huterampikin kesti, kun tiesi, ketkä kaikki saisivat häpeää, jos heittäisi pyssyn pusikkoon ja lähtisi marjamieheksi.
Aiheellisesti ihailtu, näitäkin asioita pohtiva tutkimus on Knut Pippingin ikivanha väitös, joka on suomennettu nimellä Komppania pienoisyhteiskuntana ja sisältää näistä asioista olennaisesti saman kuin Väinö Linnan romaanit. Sotaväen rikoslaki ja sotilaallinen kuri käsitettiin professori Pippingin mukaan herrojen vittuiluksi. - Luultavasti muuten tuon hyödyllisen sanan ensi esiintyminen maamme tutkimuskirjallisuudessa, suomeksi ruotsinkielisessä kirjassa.
Isänmaallisuutta ja vastaavia outoja tunteita voimakkaampi side oli pakkikaveruus tai pelkkä kaveruus.
Tämä teema, lähteminen häpeää karkuun tai sitten suistuminen suin päin häpeään ja naurettavuuteen on kirjallisuutemme katkeamattomia linjoja "Seitsemästä veljeksestä" ja "Nummisuutareista" Linnankosken "Pakolaisiin" ja siitä edelleen.
Pidän tavattomasti Meren "Manillaköydestä", mutta siihen ei tartu untuvia tyynyni alla, koska romaanista puuttuu tunteiden uskottavuus. Tässä mielessä Meren pääteokseksi jää "Vuoden 1918 tapahtumat". "Peiliin piirretty nainen" on toki hieno, mutta sitä unohtaa samaa vauhtia kuin lukee.
Joenpellon Lohja-sarjan hienous ja uskottavuus voisi johtua eräästä ilmiöstä, joka on seuraava huomio romaanikirjallisuudesta.
Romaanin henkilöt ovat kukin kohdaltaan aika epäuskottavia. Ehkä tämä on se ero hyvään dokumenttiromaaniin, sellaiseen kuin ehkä Päätalo, jota en siis tunne. Dokumenttiromaani kuvaa uskottavien ihmisten uskottavia asioita.
Liittäisin tähän huomioon Hitchcockin sanomaksi väitetyn "uskottavuus on pitkästyttävää". Sanoi tai ei, hän käytti kerran toisensa jälkeen hävettävän naurettavia juonia, sellaisia kuin "Vertigo" ja "North by Northwest", joissa ei suoraan sanoen ole päätä eikä häntää.
Kun epäuskottavat eli rankasti tyylitellyt ihmiset kuljeskelevat epäuskottavien tapahtumien keskellä, syntyy rajusti todenmakuinen kokonaisuus.
Kun henkilöt ja asiat ovat selkeästi piirrettyjä ja järkeenkäyviä, syntyy Salattuja elämiä.
Ehkä se on noin. Joku kommentoija sanoi viimeksi, että makaronimaisen päättymätön saippuasarja olisi informaatioyhteiskunnan vastine teollisen yhteiskunnan romaanille. Kyllä siinä perää on.
Näillä näkymin luudun kyllä itse taantumuksellisiin asenteisiin ja sanon, kuten olen ennenkin sanonut, etenkin kollegoille, jotka toistelevat von Neumannin ja kumppanien käsitystä tietokoneohjelmasta vaikeimpana ja kompleksisimpana ihmisen hengenhistorian saavutuksista, että ei se ole totta. Vaikein on romaani, jo senkin takia että se käyttää luonnollista eikä formaalia kieltä.
Joskus tuntuu siltä, että luonnontieteilijät eivät halua kunnella tällaista.
"kumppanien käsitystä tietokoneohjelmasta vaikeimpana ja kompleksisimpana ihmisen hengenhistorian saavutuksista, että ei se ole totta. Vaikein on romaani, jo senkin takia että se käyttää luonnollista eikä formaalia kieltä."
VastaaPoistaEntisenä ohjelmoijana voin sanoa että, vaikka ohjelmointi parhaimmillaan onkin luovaa ja inspiroivaa työtä, niin suurimmaksi osaksi se on väkinäistä puurtamista, koodinpätkän kirjoittamista, virheiden korjausta jne. ja vaikken kirjailija olekaan voisin kuvitella työtavan molemmissa olevan pitkälti samankaltainen. En nimittäin oikein usko, että se kirjailijan/runoilijan maaginen inspiraatio kantaa kokonaan 500 sivuisen romaanin kirjoittamisen ajan, uskoisin kirjailijan työn olevan samanlaista yksinäistä pitkäpiimäistä puurtamista kuin ohjelmointikin. Sillä erolla, että - kuten sanoit - luonnollisella kielellä tarkoituksen perille saattaminen, vieläpä sujuvasti luettavassa muodossa, epäilemättä on vaikeampaa.
Upea essee.
VastaaPoistaKun tähän vielä tulisi persoonallinen - sanoisinko personally committed - ote, niin jo vain - pääsisit Georg Brandesin luokkaan - mutta EI ennen sitä...
Arvostelijallakin pitää olla "persoonallisuutta"...ei pelkkää muistinvaraista taulukointikykyä...
*
Toistaiseksi pelkästään selostat omaa oppineisuuttasi...
Se ei kuitenkaan riitä samanlaiseen huippusaavutukseen, mihin ylti Brandes Nietzschen, Strindbergin, Kierkegaardin, Voltairen jne. suhteen...
Sinus/lta puuttuu jotain...en vain tiedä, mitä se on...(kuka näin sanoi?)
(Tai sitten puuttuvat huippuyksilöt, joita voisi arvostella...)
"Isät ja pojat ja sodat" lastuusi viitaten kehoitan sinua kuuntelemaan Tuomari Nurmion "Korkein oikeus" (2002) CD:ltä kappaleen "Hurja poika".
VastaaPoistaMieluummin koko CD:n, mikäli snobiklassikon korvasi vain kestävät.
Rannanjärvi elää siinä enemmän kuin koskaan...
Nurmion "Korkein oikeus" on eräs - hyvä yritys naittaa heavy, Pohojanmaa ja "kaunis".
Miten vain - Nurmiolla on kyky tehdä kappaleistaan näköisiään eli kirjoittaa niille uskottava teksti.
Kissalle kuumaa aamupuuroa: kuoleeko sotaromaani teollisen aikakauden myötä?
VastaaPoistaTeollistettu tappaminen vaati tehtaita takomaan panssareita, pommeja; ääripäänä polttouuneja irrottamaan sielu ruumiista, hiukset ja muut arvoesineet kerättiin kierrätykseen.
Tiedonhallinta oli keskitetty niin NL:ssa kuin Natsi-Saksassakin. Kirjoja poltettiin roviolla.
Kännykällä, netillä, digiboxilla ja iPodilla käydään ihan erilaisia "sotia". Ei venäläinen kansanihminen tahdo sotaa sen enempää kuin suomalainenkaan.
Hyvästit sodille! Huolehditaan, että demokratia, 1900-luvun kauheuksien tuhkasta noussut arvokkain perintö syvenee ja laajenee.
Ad Rasanen:
VastaaPoistaNurmio on hyvinkin tuttu. Enkö vallan kirjoittanut jotain "Hurjasta pojasta"?
Se oli kuitenkin ylätys, kun kuulin viime viikolla Nurmiota livenä. En ollut käsittänyt edes levyiltä, että se vahvuus on suoran ihmisessä eikä purkista lisättyä.
Paikalla ollut Korkeimman oikeuden jäsen tuntui olevan hänkin vahvan tunteen vallassa.
Ad Rauno Rasanen:
VastaaPoistaEt vähän vaadikaan, kun siis pitäisi työntää munat mankeliin ja antaa lukijalle kampi käteen.
Olen senkin kyllä tehdyt 90-luvun kirjoissani.
Blogi on kovin mieluisa ilmaisun alusta juuri siksi, että omaa jokseenkin joutavanpäiväistä itseään voi käyttää työkaluna miten milloinkin sitoutumatta esimerkiksi keskuslyyrikon itsejumalointiin.
Koeta kestää (myös) tämä Brandes-ylilyönti?
VastaaPoistaArvosteluni lähtee yleensä siitä, että sinä edustat "parasta", ja minä katson olevani pätevä sen arvioimiseen...hehheh...ei vaatimatonta ei...
(Tosin myös "Kolinaa PANUhuoneesta" (Plaza.fi) alkaa nostaa Panu Höglundin (Plöki) viimeinkin suurten blogiesseistien joukkoon...)
*
Nurmion "Korkein oikeus" CD ON live-äänitys.
Siinä käytetään mm. Handen tavaramerkiksi muodostunutta baritonikitaraa, jonka asteikko ulottuu enemmän alarekisterin puolelle kuin normaalikitaroilla ja korvaa siis tässäkin esityksessä trad. basson.
"Hurjan pojan" sanat todellakin "viiltävät rintaa" kuin puukko, ja "turhaan äiti armahdusta pyyti", sillä "Piru istui koko ajan aisan päällä..."...
Puhummeko nyt samasta biisistä?
"Tyypillinen venäläinen...hänestä puuttuu jotain - en tiedä, mitä se on."
VastaaPoistaTotesi Napoleon Aleksanteri I:stä (muistinvarainen muistinvara).
"Et vähän vaadikaan, kun siis pitäisi työntää munat mankeliin ja antaa lukijalle kampi käteen."
VastaaPoistaJokainen, jolla on päässään muutakin kuin tietoa, työntää väistämättä munansa mankelin väliin, eli hän ratsastaa tukka hulmuten omien tappajiensa leiriin ilmoittamaan uudesta kuninkaasta.
Se on sankaruutta, se on väistämätöntä, mikäli siis omaa sellaisen kummajaisen kuin persoonallisuus...
Muussa tapauksessa voi analysoida tekstejä maailman sivu päätymättä muuhun kuin pölyisen tietosanakirjan tekijäksi...