Keskipäivän aave

Tämä kirjoitus jatkaa eilistä ja sen aiheena on hengellinen laiskuus (acedia - sloth).

Puhe oli siitä, mitä tekee ihminen, joka tajuaa aivan oikein, ettei hänellä eikä hänen elämällään ole vähintäkään tarkoitusta eikä hänellä itsellään mainittavaa arvoa, korkeintaan kilohinta.

Razors pain you,
Rivers are damp,
Acids stain you,
And drugs cause cramp.
Guns aren't lawful,
Nooses give,
Gas smells awful.
You might as well live.
(Dorothy Parker).

"Hengellinen laiskuus" on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Tosi harva ymmärtää, mistä siinä on kysymys. Harva ymmärtää sitäkään, mitä "synti" tarkoittaa. Kun Koskelan pojat lähtevät Talvisotaan, äiti varoittaa heitä synnistä, jolla hän tarkoittaa viinaa ja sopimattomia puheita. Kun ollaan menossa pakon edessä tappamaan ihmisiä tai tulemaan tapetuksi, opastus ei tunnu osuvan asian ytimeen.

Viimeksi kuluneet sata vuotta, viimeistään siitä alkaen kun Freud otti puheeksi yhteiskunnassa äkisti villiintyneen seksuaalisuuden (josta esimerkiksi Nietzsche oli muistaakseni ollut perustellusti jokseenkin hiljaa), synti on vaistomaisesti yhdistetty seksiin.

Myös Suomessa huorin tehneitä tyttäriä on ajettu kylmään syysyöhön. Perinteisen kuolemansyntien luettelon ahneutta ja saituutta on taas juhlittu suorastaan hyveinä. Kirkon piirissä taas köyhyttä on esimerkiksi 1800-luvun nälkävuosina pidetty Jumalan rangaistuksena laiskuudesta, koska hyveellinen ihminen ei nälkää näe.

Tämä erityisesti protestanttinen käsityskanta on edelleen vahva voima, vaikka harva sanoo sitä suoraan.

Jorma Ollila osoitti eilen pohjalaisen syntyperänsä ja Pohjanmaalla ilmasta ja maaperästä tihkuvan körttiläisyyden, joka näyttää olleen Nokian eetos jo pitkään. Nuorten miesten suurimmat ongelmat ovat lihavuus ja juoppous.

Ollila osoittaa kuolemansyntiä, syntiä numero kuusi, "kohtuuttomuus" joka selitetään yleensä ylensyömisenä ja ylenjuomisena (gluttony). Hän vaikenee kuuluvasti kuolemansynnistä "kateus". Sosiaalisen ongelman lähestyminen syyllisyyden ja synnin käsittein on hätkähdyttävää, etenkin tasavallan presidentin seminaarissa.

Paholaisen synti on ylpeys ja ylpeys ylimpien voimien uhmaamisena on kreikkalaisella nimellään hybris monen muinaisen näytelmän aihe.

Ei nyt tule mieleen tapausta tai tilannetta, jossa esimerkiksi pappia, professoria, poliitikkoa tai liikkeenjohtajaa olisi edes moitittu ylpeydestä. Ehkä se johtuu vallitsevasta teeskennellyn vaatimattomuuden perinteestä, joka sekin on murtumassa amerikkalaishenkisen uhoamisen ja ostovoiman esittelyn painon alla.

Mutta kuolemansynneistä ongelmallisen ja huonoimmin tunnettu on tämäm keskipäivän aave, hengellinen laiskuus. Acedia oli ja erämaan isien tunnistama ongelma - siis ennen luostarilaitosta, 300-luvulla. Keskiajalla se liitettiin kyllä nimenomaan luostareihin.

Acedia on hengellistä ja henkistä tylsyyttä, toimettomuutta, hedelmättömyyttä, kilvoituksesta lakkaamisesta.

Acedia on keskipäivän kummitus. "Keskipäivän aave" on Moravian romaani ja vapaasti siihen liittyen toteutettu Godardin elokuva. Molemmissa nousee näkyviin halveksunta, ylenkatse - le mépris, il disprezzo.

Keskipäivän kummituksesta on puhuttu tuhat tai tuhatkuusisataa vuotta. Gregorius Suuri askarteli näiden syntien määrittelemisen kimpussa.

Keskipäivän aave tulee ja kuiskuttaa korvaan: kostuuko Jumala mitään rukouksistasi? Onko hengellisyydelläsi lopulta mitään käytännön merkitystä? Muuttuisiko mikään, jos löisi lossiksi?

Emmekö me voisi tällä joukolla palvella Jumalaa Jeesuksen oman sanan mukaan kokoontumalla hänen nimessään - golfkentälle ja sen jälkeen saunaan ja sitten kaljalle...?

Etenkin nuoret ihmiset kertovat avomielisiksi ryhdyttyään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteistaan. Joskus he eivät tiedä, että tämä on maailmanhistorian tunnetuimpia ongelmia, josta kärsivät yhtä lailla kaikenikäiset. Sensuurisyistä ongelmaa nimitetään usein "raskasmielisyydeksi". Sellaisena se esiintyy esimerkiksi Raamatussa.

Yksi parhaita vastauksia Moravialle, Godardille ja erilaisille eksistentialisteille on jumaluusopillinen oivallus: suru on syntiä. Suru eli huoli - se sama joka on Heideggerin mukaan elämän ainoa sisältö (die Sorge) - on paholaisen ansa.

Ajatuksessa on mielestäni perää. Vastauksen esittäjän, Karl Barthin vastalääke, Mozartin konsertot, joita kuuntelivat sekä hän että Stalin, voi kyllä olla hiukan elitistinen. Siinäkin Barth on kyllä oikeassa, että Mozartin musiikki on hämmästyttävän vapaata surusta eli huolesta. (Murhe - die Trauer - on eri asia.)