Kahta kauniimpi nimi

Lukijat, olen opastanut teidät suolle katsomaan kurkia, joita ei ehkä ole olemassa.

Nimistä kauneimmat ovat mielettömiä ja siksi tai siitä huolimatta salaperäisiä, ikään kuin merkitystä valuvia.

Jätin tälle toiselle päivälle joukon kaikkein hienoimpia nimiä.

Celine kirjoitti "Niin kaus kuin yötä riittää" - Voyage au bout de la nuit eli matka niin kauas. Toinen kirja on nimeltään "Kuolema vähittäismaksulla".

Vaimoni huomautti Tennessee Williamsista, jonka näytelmillä on niin uskomattomia nimiä - "Nuoruuden suloinen lintu", "Kissa kuumalla katolla", "Lasinen eläintarha", "Viettelysten vaunu" (A Streetcar Called Desire), "Tatutoitu ruusu", "Äkkiä viime kesänä".

Eugene O'Neill liittyy joukkoon nimillä "Intohimot jalavien alla", "Pitkän päivän matka yöhön" ja "Murheesta nousee Elektra". Kaksi viimeksi mainittua esiintyvät toisinkin suomennettuina ja Elektra on kai tässä käännetty väärin, Mourning becomes Electra olisi mielestäni lähinnä "Suru pukee Elektraa" mutta toisaalta se on Surusta syntyy elektra (pieni alkukirjain). En tiedä, en ole varma. O'Neillin Iceman cometh ja Dylan Thomasin Under the Milkwood eivät suomennu.

Lyyrikoilla Eliotin "The Waste Land" on suurenmoinen, "Autio maa" antaa asiasta vain kalpean aavistuksen. Suomessa autio on ainakin minulle asumaton, asumattomaksi jäänyt, esimerkiksi Isonvihan aikana tuhottu. Englannin "waste" on myös haaskattu, raiskattu, niin kuin jokin pahaksi mennyt teollisuusalue tai köyhä satama. Wallace Stevensin esseekokoelman nimi "The Necessary Angel", välttämätön enkeli, on aika lopullinen.

Ehkä kaikkein hienoin on Nerudan "Veinte poemas de amor y una cancion desesperada" - Kaksikymmentä runoa rakkaudesta ja yksi epätoivoinen laulu. Kiinalaisista pysyvä suosikkini on Pertti Niemisen "Suuri tuuli". Japanilaisista olen tavattoman huvittunut vähän tunnetusta kirjasta, jonka nimen suomentamista mietin pitkään - se ei ole ilmestynyt suomeksi: "Von Schwierigkeiten beim Verständnis der Narayama-lieder" - Narayama-laulujen vaikeaselkoisuudesta. Kirjassa kerrotaan kansasta, joka kantaa vanhuksensa vuorelle kuolemaan, kun aika on.

Jotkut nimet ovat suomeksi parempia kuin alukielellä. Steinbeckin "Torstai on toivoa täynnä" on vain Sweet Thursday. "Vihan hedelmät" on kaamea. "Grapes of Wrath" viittaa Jumalan vihaan ja viinirypälettä on vaikea ajatella hedelmänä. Myös "Eedenistä itään" on jotenkin mahtipontinen, vaikka viittaakin syntiinlankeemukseen eli siis Aatamin ja Eevan surullisiin kokemuksiin hedelmistä. Joku turhan fiksu kirjoittaja kysyi aikoinaan, mahtoiko kielletty hedelmä kuitenkin olla banaani.

Eilisten kommenttien johdosta muutan esimerkkejä Mauri Sariolasta. "Hurjan pojan koti" ja "Ei loitsu eikä rukous" taitavat olla aika mallikelpoisia nimiä.

Suomalaisessa viihteessä esimerkiksi Armas J. Pulla ja Simo Penttilä osasivat iskeä hermoon - "Keisarin tekohampaat", "Lempeä kurkunleikkaaja", "Ylhäisyys ratsastaa yhä", "Rakkaudesta puhutaan hiljaa".

Olkaa rauhassa eri mieltä, mutta Arto Paasilinna, joka on keskittynyt todella hauskoihin nimiin ("Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä") jää minulta jotenkin Kosmoksen miestenhuoneeseen, joka on luonnollisesti tarpeellinen paikka.

Tämä kirjoitus oli muun ohella yritys kulkea vaikeaan maastoon - brändeihin. Niiden merkitys ja paino on edelleen suunnaattoman suuri. Haluan kirjoittaa vähän väliä tavaramerkeistä ja toiminimistä, mutta välttää juridiikkaa. Sanon vain vastaisen varalle, että tällä hetkellä suosituimpia firman nimiä ovat ne, jotka alkavat a-kirjaimella ja ovat tekolatinaa ("Aktia"). Eräät parhaat nimet ovat aivan mahdottomia, täysin geneerisiä tai paikannimiä: Nokia, Kone, Neste joka oli hirveän paljon parempi kuin Fortum (tekolatinaa tai ainakaan minä en arvaa, viittaako se voimaan, onneen vai varallisuuteen).

Brändin perusmalli on juuri kirjan, elokuvan tai näytelmän nimi.

Jos utarevoidetta voidaan myydä hyvällä tuotenimellä huippumeikkinä, luultavasti myös ala-arvoista kirjallisuutta.

Mutta miksi klassinen musiikki kaihtaa edelleen kuvailevia nimiä ja lempinimiä "Eroica, Kuutamosonaatti) pidetään hiukan maallikkomaisina? Ja miksi iskelmämusiikin parhaiden kappaleiden nimet ovat täysin mitäänsanomattomia - "All of me", "Night and Day", "Summertime", "She loves you" tai idiottimaisia - "Rock Around the Clock", "Tutti Frutti"?


Omat, syvästi järjenvastaiset suosikkini ovat "Sypressit uskovat Jumalaan", "Puu kasvaa Brooklynissa" ja "Vihreä oli laaksoni". ensin mainittu on Jose Gironellan romaani espanjalaissuvusta sisällissodan aikana. en muista kirjasta mitään mutta ehkä se käsittelee suruta ja ajankohtaista ongelmaa, poliittisen fundamentalismin ja hengellisyyden ristiriitaa. Betty Smithin Brooklyn-kirja oli suuri menestys, tavallisella kielellä kirjoitettu tavallisen ihmisen kertomus. Se ei koskaan saavuttanut kirjallisten mandariinien hyväksymistä, koska se on niin tavallinen. Jotain Päätaloa ehkä - en muista. Richard Llewelynin Wales-kirjaa on sanottu suurenmoiseksi; en tiedä onko asiassa mitään perää. John Fordin Malibussa filmattu melodraama romaanista on kuitenkin osuva kuin iskelmä.

Viimeiseksi, vaikka en missään tapauksessa suostu lukemaan uudestaan kirjaa enkä katsomaan elokuvaa - eikö olekin niin, että "Tuulen viemää" ("Gone With the Wind") sisältää naivismissaan kaiken tarpeellisen. Vaikka emme suosi ylinokkeluutta, ranskalaisen näyttelijättären sanoin "Nostalgiakaan ei ole samanlaista kuin ennen".