Essee salaisuuksista

Sotilaallinen ja kaupallinen salaisuus on useimmiten kokoelma täysin julkisia tietoja.

Se muistuttaa siis tekijänoikeuslain määrittelemää tietokantaa. Sisältö on sinänsä joutavaa, mutta kokoelman järjestäminen on edellyttänyt huomattavaa panostusta.

Jätin kerran ostamatta antikvariaatista neuvostoliittolaisen kirjan, jossa oli kaikkien Suomen rannikon maihinnousuun kelpaavien paikkojen lähestymisreitit maanmerkkeineen ja valokuvineen. Sekä sukellusveneet että pinta-alukset oli otettu huomioon.

Jokseenkin kaikki reitit löytyvät virallisista merikorteista, jotka ovat kalliita. Nykyisin ne ovat myös mukana jokseenkin kaikissa GPS-laitteissa.

Selaamani kirja oli sellainen salaisuus, että kohtuuden nimessä sen laatijat olisi pitänyt ampua, jos he olisivat olleet suomalaisia, tai palkita Neuvostoliiton sankarin nimellä, jos he olivat neuvostoliittolaisia.

Eilisen blogini työnantajan valtuuksia tutkia työnteijöiden sähköpostin tunnistetietoja koskeva keskustelu jatkui television uutisissa ja aamun lehdessä.

Epäilen edelleen pahoitellen, että joku on astunut flyygeliin.

Tarkoitus on varmaan hyvä. Tarkoitus on yleensäkin hyvä.

Huomautan taas kerran päättäjille, että Suomi on pudonnut tietotekniikka-infran osaamisessa ja opetuksessa junasta. Lääkäri tutkii, vieläkö potilaan voi elvyttää. Tietosuojan sääntelyä opetetaan kaikista maan yliopistoista vain Lappeenrannassa.

Opetuksen hajanaisuus johtaa siihen, että osa kollegoistani väittää esimerkiksi patentteja keinoksi suojata liikesalaisuuksia. Asia on päin vastoin. Patentti on keino julkistaa liikesalaisuuksia. Julkistamisen eli painetun, kuulutetun ja kaikkien halukkaiden tietoon saatetun patentin yhteiskunnallinen kustannus on keksijälle annettu määräaikainen yksinoikeus, korkeintaan 20 vuotta, käyttää patentista ilmenevää keksintöä elinkeinotoiminnassa.

Tämä ei ole mielipide, vaan fakta. Keksintö on kuvattava patenttivaatimuksissa niin että sitä voidaan käyttää - toisin sanoen sen ydin on esitettävä.

Lainsäätäjän ajatus on ollut - 140 vuotta - että kun sitten Motorola patentoi jotain, niin Nokian pojat tutkivat patenttikirjan ja panevat paremmaksi, jolloin tapahtuu teknistä kehitystä.

Tältä osin lainsäätäjän tarkoitus näyttää toteutuvan. Pioneerikeksinnöt ovat yleensä käyttökelvottomia - liian mutkikkaita ja kalliita. Muistan suomalaisen nastarengaspatentin, joka aikoinaan kaatui tuomioistuimessa. Esittelin jutun. Itse salainen idea osoittautui hyvin vanhaksi - se että hakataan nauloja renkaisiin. Vitsi oli kehittää sellaiset nastat, jotka auttavat jarrutuksessa eivätkä lentele tiepuoleen ensi polkaisusta. Se osoittautui aika vaikeaksi tehtäväksi. Muistan lokari-patentin, jonka esittelin. Idea oli loistava - sisä- tai lisälokasuojat autoon vähentämään korroosiota. Muuan maahantuoja kehitti patentoitua yksinkertaisemman systeemin ja valitettavasti taas kävi niin, että pioneerikeksinnön tekijä jäi nuolemaan näppejään.

* * *

Tunnen hiukan Kööpenhaminan ja Cambridgen yliopistojen informaatio-oikeuden tilannetta. Tilanteemme on surkea niihin verrattuna. Meillä ei ole mitään syytä jatkaa valehtelemista ja uskotella ulkomaalaisille, että yliopisto-opetuksemme olisi tältä osin etevällä tasolla. Se ei ole. Tietääkseni esimerkiksi Teknillisessä Korkeakoulussa ei ole tämän alan opetusta nyt lainkaan (kun oppilaani ovat muissa tehtävissä), ja Helsingin yliopistossa ollaan satunnaisten kurssien varassa.

Suomessa Tekes, Akatemia ja yritykset suhtautuvat aika johdonmukaisen kielteisesti alan tutkimushankkeisiin. Nimenomaan Nokia on viime vuosina ottanut välimatkaa kotimaisiin hankkeisiin ja luulee tulevansa toimeen yhteistyöllä amerikkalaisten kanssa. Siltä vähän näyttääkin.

Olen nyt kuusi vuotta toistellut, että tekijänoikeusjärjestöjen vaatimukset ovat punaisia sillejä. "Red herring" tarkoittaa silmänlumetta, jolla huomio kiinnitetään sivuseikkoihin. Sen tekniikan hallitseminen on kaikkien silmänkääntötemppujen lähtökohta.

Ei kai kukaan vakavissaan luule, että Lasse Mårtensonin närkästymisellä olisi jotain oikeudellista merkitystä - toisin kuin Teoston nimissä väitetään, musiikin sovittaminen ei sinänsä vaadi lupia, vaan on musiikkiteollisuuden rutiini, ja se että ystäväni Esa-Pekka Salonen johtaa epäilemättä Mahlerin kahdeksannen sinfonian huomenna eri tavoin kuin Kubelik, Ozawa, Bernstein, Solti, Maazel ja Tennstedt, vain muutamia mainitakseni, on nimenomaan pelin henki. Jos Mårtenson pelkää että joku esittää "hänen" laulujaan paremmin kuin hän, se voi olla hyvinkin aiheellinen pelko.

Punainen silli vie huomion lisääntyvästä kontrollista - kontrollin vallankumouksesta.

Kirjoittajat eivät ensinkään huomaa, että esimerkiksi tällainen Suomen elinkeinoelämän ajama työnantajien oikeuksien laajennus on yritys avittaa nykypäivän tilannetta sata vuotta sitten vanhentuneilla keinoilla.

Salaisuus oli iso asia 1840-luvulla, kun kemian teollisuus syntyi ja laajeni lääketeollisuudeksi. Prosessiteollisuudessa tekoaineet, kuten bakeliitti ja sitten pitkien aikojen jälkeen keinokuidut, muovit ja vastaavat polymeerit, oli tosi iso asia. Yrityssalaisuus saattoi jossain harvinaisessa tapauksessa olla "salainen kaava", jonka voi pistää liivintaskuunsa.

Toisen maailmansodan "salaisia aseita" olivat rakettiaseet, suihkuturbiinit ja ydinase. Niiden kaikkien toimintatavat tunnettiin kaikissa merkittävissä sotaa käyneissä maissa. Saksa ei saanut suihkuhävittäjiä taivaalla tuotannollisista syistä. Saksan V-kakkoset valistuivat liian myöhään ja jäivät nimensä mukaisesti "kostoaseiksi". Saksalla oli luonnollisesti riittävä tieto ydinpommin rakentamiseen, mutta toisin kuin uranuurtajina toimineet britit (Paul Dirac ja muut) ja sitten amerikkalaisten keräämä monikansallinen tiimi, he pitivät onnistumisen todennäköisyyttä vähäisenä. Los Alamosin porukastakin moni oli räjähdyshetkeen asti epävarma, tapahtuuko mitään, ja räjähdyksen voima yllätti myös ne, jotka olivat sitä laskeneet (tätä on kuvannut seikkaperäisesti Richard Rhodes mainioissa kirjoissaan).

Me olemme nyt siirtyneet taloudelliseen järjestelmään, jossa palvelujen merkitys on paljon suurempi kuin tavarantuotannon. Jes, Nokia tekee kännyköitä, mutta selkeiden palvelukonseptien mukaan, ja menestyy. Suomessa myydään nyt puhelimia, joissa on laajakaista ja kamera, kukkopilli ja ties mitä - tavarassa on kiinteästi mukana palveluja.

Innovatiivista palvelukonsepteista osaa puhua jokainen ukko ja akka, kunhan ei tarvitse selittää, mitä ne olisivat ja miten niillä voisi ansaita.

Palvelujen maailmassa salaisuuksien merkitys on dramaattisesti laskenut.

Salaisuuksien vahtiminen on joskus tarpeellsita mutta enimmäkseen ajan haaskaamista. Luultavasti (matemaattisesti) parempaan tulokseen pääsee open source -pohjaisille menetelmillä eli vuodattamalla kaikki salaisuudet jokaiselle halukkaalle ja pyrkimällä rakentamaan niiden varaan yhteinen standardi - kuten GSM tai GPS.

Tuotteen / palvelun virtaviivaistamisessa ja kustannustehokkuudessa on aivan riittävästi tekemistä. Tällä hetkellä kilpailevat navigaattorit eli paikannuslaitteet - kiinteästi autoon asennettava, kädessä pidettävä vaiko puhelimeen asennettava. Kaikilla on puolensa ja kustannustekijänsä. Itse palvelukonsepti on loistava. Nyt löydän ensi kertaa eläessäni Pitäjänmäen Vehon kiertelemättä ympäri Suomea ja Sukkenpakkaa!

Tällä hetkellä kilpailevat mp3-tallentimet. Kaikki ovat tienneet pitkään, että esimerkiksi matkapuhelin itse asiassa on mp3-tallennin, ja läppäri samoin - mikä tahansa muistilla ja jonkinlaisella äänikortilla tai saman asian ajavalla softalla varustettu värkki on. Sitten tulee kuitenkin iPod, jossa ei ole mitään teknisesti erikoista eikä salaista, ja jyrää markkinat loistavalla käytettävyydellä, joka oikeuttaa myös törkeän ylihinnoittelun.

Niin se käy.

Tämä on yksi syy suhtautua hiukan epäluuloisesti teollisuudenharjoittajiin, jotka vinkuvat kovin kimeästi salaisuuksiensa suojaamisesta.