Viipurista vastattiin

"...sika huusi niin että kuului Viipuriin..."

Lappeenrannassa, joka on melkein sama asia kuin Viipuri, löysin viimein antikvariaatista Viipurin pitäjän historian I-III. Antikvariaatin nimi oli Helmi. Höyrylaivakirjallisuuden ohella se näyttäisi erikoistuneen luovutetun Karjalan pitäjänhistorioihin, jotka ovat siinä mielessä samanlaisia kuin luovuttamattoman Suomen pitäjänhistoriat, että niitä on huonoja ja hyviä.

Poikkeus on asuinkuntani Kirkkonummi, josta ei ole hyvää eikä huonoa historiaa, joukko kornikoita vain. Asiaa on mietitty kolmisenkymmentä vuotta, mutta historian sijasta tehtiin ooppera, joka on kyllä kiitettävä ajatus.

Jaakko Leppo julkaisi 1946 aika vankan niteen "Viipurilaisia". Kirja ei ole millään tavoin merkittävä. Se herätti mielenkiintoni.

Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että Curzio Malaparten kulttikirjassa "Kaputt" päähenkilön tolkuttomissa Suomen seikkailuissa on mukana Jaakko Leppo, lehtimies. Malaparten kirja on voinut hyvinkin olla Veijo Meren "Manillaköyden" innoittaja, sillä erotuksella, että italialainen kirjoittaja esiintyy omalla nimellään ja väittää raporttejaan tosiksi.

Ehkä blogini arvoisat lukijat kertovat, miten tämä alun perin sukunimeä Ahlgren käyttänyt Karjala-lehden toimittaja liittyy Leppo-nimisiin professoreihin ja samannimisiin aikalaisiin. Olen muistavinani, että hän olisi ollut ulkoasiainhallinnon palveluksessa, mutta voin sekoittaa, koska eräs toinen Leppo oli suurlähettiläänä.

Olen luultavasti palautanut epähuomiossa vanhojen valtiokalentereiden valikoiman Boreniuksen asianajokonttoriin, jossa niitä on päättymätön sarja 1800-luvulta alkaen. Järjestin toimiston kirjaston tässä hiljan eli opiskelijana 1966 ja totesin, että sieltä löytyivät valtakunnan lait, asetukset ja armolliset päätökset sekä kokoelmina että alkuperäisinä niteinä 1700-luvulta ja joukko kirjoja, joiden painovuosi on 1600-luvun puolella. Yksi toimiston omistajista oli hovioikeudenpresidentti Strengin poikia, Olli Ankara, toinen oli Eskil Palménin onnettomille teille joutunut poika ja kolmas taas Holman sukua. Boreniukset olivat olleet hovioikeudenpresidenttejä sangen useassa alenevassa polvessa ja palvelleet nimenomaan ja myös Viipurissa.

Hyvä nyrkkisääntö on, että Viipurin hovioikeuteen pääsi asessoriksi tai jäseneksi, jos sukunimi alkoi B-kirjaimella: Borenius, Brunow, Broms jne. Mutta oli siellä Sopasiakin. Viipurin hovioikeuden 100-vuotisjuhlakirja matrikkeleineen on vaikea löytää. Se ilmestyi 1939. Itse tuomioistuin perustettiin valvomaan, etteivät tuomioistuimet asettuisi poikkiteloin venäläisten hallintoviranomaisten tielle, ja presidentiksi nimitettiin C.G. Mannerheim, jonka pojanpojasta kuultiin myöhemmin paljon. Venäläisten tarkoitus ei toteutunut; Viipurin hovioikeudesta lähetettiin väärien tuomioiden takia useampi jaosto linnavankeuteen Pietariin routavuosien aikana.

Erityistä harmia aiheutti lahjoitusmaakysymys eli siis se tosiasia, että maata oli pitäjäkaupalla venäläisten aatelisten hallussa ja talonpojat puolestaan olivat lähes maaorjan asemassa. Lisäksi enemmänt tai vähemmän laillisin kaupoin venäläisten haltuun oli siirtynyt erittäin merkittäviä omaisuuseriä, kuten osa Viipurin maalaiskunnan lähes sadasta kartanosta.

Kirjoitin näin pitkälle, jottei lukija tai hakukone löytäisi helpolla kirjoitukseni punaista lankaa. Epäilen että Viipuri oli todellisuudessa harvinaisen vittumainen kaupunki. Mitä enemmän esimerkiksi Leppo vakuuttaa päinvastaista, sitä vahvemmiksi epäilyni kasvavat.

Polittisesti korrektia olisi haikailla Karjalaa takaisin siitä huolimatta, että pelkkä Viipurin kaupunki aiheuttaisi jokseenkin varmasti Suomelle valtionkonkurssin, emmekä myöskään ymmärtääkseni tekisi sillä mitään. Koiviston eli Primorzkin öljysataman vuoksi nykyisellä ja tulevalla Venäjän ei ole järkeä kallistaa korvaansa irredenta-puheille. Eipä se kyllä ole kallistanutkaan.

Viipuri oli hyvin pieni ja likainen kaupunki, kunnes se vientikaupan löydettyä maalaiskunnan eli Uuraan sataman alkoi kasvaa amerikkalaiseen tahtiin. Karjalaiseen tapaan perustukset jätettiin kuitenkin rakentamatta ja rakenteelliset virheet oikaisematta. Niinpä kapinamieli oli kaupungissa kova ja Viipurin pitäjässä oli taajamia, joissa meno ja meininki oli kuin Villissä lännessä. Maalaiskunta muuten ulottui melkein keskelle kaupunkia, koska kaupunki ei halunnut niskoilleen laitakaupungin hulluja, huoria ja humalaisia, joita riitti.

Lepon kirjassa on hauskoja ja mieltäkiinnittäviä kuvia tunnetuista viipurilaisista, mutta tavallisista tai köyhistä ihmisistä ei edes hiiskahdeta. Jostain syystä kirjassa ei myöskään esiinny sotilashenkilöitä, ei edes Öhqvistiä, vaikka mukana ovat muut silmäntekevät, kuten hovioikeudenpresidentti Selin ja maaherra Manner - kansanvaltuuskunnan Kullervo Mannerin veli muuten. (Gyllingin veli puolestaan oli Korkeimman oikeuden jäsen sotien välisenä aikana.)

Viipurissa oli epäilemättä merkittävää kulttuuria, mutta en löydä vakuuttavaa vastanäyttöä teesilleni, jonka mukaan suomalainen kulttuuri alkoi noudattaa putoavan kassakaapin liikerataa vuoden1918 jälkeen. Pietarin yhteyden katkeaminen jätti meidät omiin eväisiimme eikä niissä eväissä ollut kehumista. Suomenruotsalainen huippulyriikka jäi Raivolaan ja Kellomäelle. Venäläisestä maalaustaiteesta, joka on tätä nykyä niin kallista ja kiitettyä, vain Ilja Repiniä arvostettiin, eikä häntäkään ihmeemmin. Venäjän valtava musiikkiperinne ei näyttäisi koskettaneen Viipuria, ja paikallisen kirjallisuuden kirkkaimmat nimet ovat Kersti Bergroth ja Unto Seppänen - Kivennavan kruununvoudin poika Paavolainen ryhtyi opiskelijana helsinkiläiseksi niin kuin tapana muutenkin oli.

Tarkemmin ajatellen merkittävän teollisuuden oli pakkokin asettua Saimaan rantaan, koska Vuoksi virtaa tunnetusti väärään suuntaan, Saimaasta Laatokkaan, ja Laatokalta ei päässyt pois. Hackmanit ja muutamat muut menestyivät tuomalla puutavaraa Saimaan kanavaa. Siinä kaikki.

Teesini kehitelmä on, että Viipuri ja Kannas menetettiin vuonna 1919 eikä 1944. Sotien välisen ajan se oli erittäin eksoottinen puuhamaa ja pomppulinna, jolla ei ollut oikeastaan tulevaisuutta. Tämä teesi on tietenkin Neuvostoliiton kaatumisen jälkiviisautta.

Isäni isä oli siis oikeassa odottaessaan vesi kielellä, että Judenitsh hyökkäisi. Ympärysvaltojen ponnettomuus Venäjän sisällissodan aikana 1918-1922 osoittautui kohtalokkaaksi pelkästään ihmishengissä laskien. En osaa kuvitella Hitlerin valtaannousua ilman punarintaman eli Neuvostoliiton, Kominternin ja maailmanvallankumouksen perspektiiviä.

Voi olla hyvä tähdentää, että en tunne Venäjää enkä tunne Karjalaa mutta olen jossain määrin kiinnostunut itäisestä kulttuuriperinnöstämme, joka on suureksi osaksi kielletty ja muunneltu. Viipuri ja sen historia kiinnostavat, koska elämänmenon operettimaisuus on hämmästyttävä piirre ja on kieltämättä hauska ajatella, että ravintola Espilän hovimestari käytti arkisinkin frakkia ja lihava omistaja, Pekka Toropainen, joka hallitsi myös Pyöreää tornia, piti listoillaan yhdeksää lajia piirakoita, Karjalan paistia sekä kaviaaria, hummeria ja hanhenmaksaa ja että seisovassa olutpöydässä oli säännönmukaisesti yli 100 erilaista ruokalajia.