Menehtyneet talot

Antti Manninen jatkoi Helsingin Sanomien kirjasarjaa Helsingin taloista:
"Puretut talot - 100 tarinaa Helsingistä.

Kaija Ollila ja Kirsti Toppari julkaisivat "Puhvelista Punatulkkuun" 1981. Helsingin keskustan kortteleillahan on nimet, usein eläinten.

Uusia kirjoja on tullut monta. Alkujaan ehkä hetken innoituksessa luotu journalismi kasvoi katsaukseksi kaikkiin taloihin ja moniin asukkaisiin. Nyt tiedämme, missä Manskun talossa Urheilukadun tuntumassa Hector kasvoi ja koki järkyttävät seikkailunsa (arasti jotakin poskee), ja paljon muuta.

Tiedän että olen paljokas. Niinpä toivon, että nämä kirjat ja arkistoidut talonkirjat otettaisiin nyt esiin ja tehtäisiin yhdenmukainen ja paljon tasaisempi katsaus. Kimmo Pälikön nykyisten ja menneiden kaupunkikuvien järkkymätön suosio näyttää osoittavan, että kysyntää on. Kaikki kunnia kuville, mutta jokin niissä tökkii. Henrik Tikkasen kaupunkikuvien mustavalkoisessa viivassa oli närviä.

En ihan tiedä, mitä sanoa Antti Mannisen kirjasta, joka esittelee hävitettyjä taloja. Ehkä sanon, että talot ovat vähän samanlaisia kuin Kierkegaardin ihmiset, heissä eli siis taloissa on sisäisyys ja ulkoisuus.

Gaston Bachelard oli sitä mieltä, että runoilijoita voi kasvaa vain taloissa, joissa on ullakko ja kellari, koska asumus on (freudilaisen) mielen metafora.

Tunnen Kauhavan kotini, josta muutin 1963 ja joka hävitettiin 1990-luvun lopulla, paremmin kuin tämän nykyisen, jossa olen asunut vasta 33 vuotta. Tämä on päivän koti, se purettu on yökotini pyjamainen.

Kauhavan talo, se kivitalo jossa oli Aarne Ervin suunnittelema elokuvateatteri, valmistui 1938 ja eli siis saman kuin ihminenkin eläkkeelle ehtimättä.

Antti Manninen kaipaa Th. Höijeriä ja Selim Lindqvistiä, joiden suunnittelemia Helsingin taloja vainottiin 1960- ja 1970-luvulla, ja hän tulee esittäneeksi roistogallerian viime vuosikymmenien arkkitehtejä. Simberg oli yksi kauheimpia. Oma inhokkini on se kammottava kuvatus, joka paistaa räikeästi silmään Aleksanterinkadulle kohti Mannerheimintietä kävellessä. Sen paikalla oli samannäköinen talo kuin vastapäinen Primula.

Tukholman keskusta tuhoutui toisen maailmansodan seurauksena lähes täydellisesti. Helsingin ei ehtinyt käydä aivan yhtä pahasti, mutta yritystä oli.

Arkkitehtuurista kirjoittavat keskittyvät talon ulkoseiniin eli näkyvään osaan. He jättävät usein huomiotta ahtaat, pimeät, kosteat ja hyvin epäkäytännölliset sisätilat, joissa putkiston ja lämmityksen saattaminen auttavalle tasolle saattaa osoittautua murhaavan kalliiksi. Talojen murhaamiseen on muitakin syitä kuin rakennusoikeuden ahnehtiminen ja suurin mahdollinen tehokkuus.

Silti sitä jää hiukan miettimään, miksi arkkitehdit vähättelivät kertaustyylejä ja inhosivat jugendia. Olen muistavinani, että jopa Pohjolan talon uniikki kokoushuone olisi ollut liipasimella. En ole aivan varma siitä, johtuiko Kustannusosakeyhtiö Otavan säilyminen Helsingin hienoimpana liikerakennuksena pelkästään omistajien kulttuuritahdosta vai olisiko persaukisuus auttanut asiaa.

Muotien vaihtumisesta muistan parikin tapausta, jolloin Billnäsin klaffipöydät ja kirjoitushyllyt odottivat ulkona pihalla pilkkojaansa ja niitä sai viedä kuka tahansa. Billnäs, josta myydään nyt erinomaisia jäljennöksiä nimellä Boknäs, oli esimerkki suunnittelusta, jollaista siis kukaan ei halunnut.

Emme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olisi kyllä iso ihme, jos 1970-luvun mäntyhuonekalut (Muurame ja muut) palaisivat muotiin.

Oma arvaukseni on tämä. Lapset kirjoittavat romaaninsa vanhemmistaan. Romaanin kirjoittajan voima on melkein aina halu tunkeutua lapsuuden salaisuuksiin ja niiden taakse. Melkein kaikkien hienojen romaanien nimi on todellisuudessa "Vanhempieni romaani" ja niissä menneisyys on muokattu uuteen uskoon, hyvin usein todellisuutta vastaamattomaksi.

Talot ovat isovanhempia. Suhde isovanhempiin on kevyempi ja helpompi kuin vanhempiin. Hyvin moni ihastuu ostamaan korjauskelvottoman pikku huvilan Helsingin seudulta ja menettää sen kanssa taistellessaan miehuutensa voimat, rahat ja myönteisen maailmankatsomuksen. Kesäasunnoissa "mummon mökki" houkuttelee ostajia, vaikka kysymyksessä olisi joku vieras mummo.

Helsingin keskustan puretut talot eivät edustaneet purkajien 19o0-luvun alussa syntyneiden isien arvoja, vaan 1800-luvun lopulla syntyneiden isoisien arvoja.

Siksi raiskaus tuntuu ja näyttää niin pahalta. Pojanpoika isoisän paikalla on Narri kartanon valtiaana.

Sota aiheutti meillä ja Ruotsissa moraalisen ja historiallisen värisokeuden. Asenteet hiukan periytyvät. Helsingin rautatieaseman makasiinien säästämishanke herätti minussa ja muissa lähinnä hämmästystä. Luultavasti hämmästyksemme oli samaa lajia kuin Kämpin ja Norrménin talon (kuva - Katajanokan kulma eli nykyisen Enso-Gutzeitin talo) purkajissa. Miksi ihmeessä näitä epäkäytännöllisiä ja väistymään tuomittuja taloja olisi vaalittava? Nuoret vastasivat: koska meille ne ovat erikoisia ja ennen näkemättömiä. En minäkään nähnyt liioin Koijärvessä muuta kuin huonoa sekametsää ja olin kovin ihmeissäni, kun nuoremmat pitivät sitä suojelukohteena.

Sallimme karelianismin vain itsessämme, mutta lapsillemme emme. Nuorempi poikani pitää Tapiolassa betonielementtitalossa olevaa asuntoaan kaikin puolin asiallisena. Minussa se aiheuttaa väristyksiä, osaksi siksi, että olen asunut niissä Hakan ja Puolimatkan gryndaamissa taloissa. Vanhempi poika arvelee pyrkivänsä ostamaan empire-puutalon Raumalta. Se on meistä molemmista suurenmoinen ajatus, koska Kitukrännin puutalot eivät kuulu meidän kummankaan kokemuspiiriin eivätkä muistoihin.

Valokuvaaja-ystävä, mahdollisesti Jorma Komulainen, sanoi että "Pikku-Pietarin piha" -tyyppistä kaupunkiympäristöä ei ole Suomessa jäljellä ainuttakaan. Kaikki lanattiin 1960- ja 1970-luvulla. Niistä ei ole edes valokuvia, koska kaikki kamerakerholaiset istuivat jossain järven rannassa valokuvamassa auringonlaskuja. Suomalainen arki hävitettiin ja jätettiin samalla dokumentoimatta.