Laulujen lunnaat

Jatkan Usko Viitasesta, hänen muistelmateoksestaaan "Laulujen lunnaat" (1985).
Muistelma ei ole "from rags to riches", koska Viitasesta ei koskaan tullut varsinaisesti rikasta. Ryysyissä hän sen sijaan vietti "joutopoikana" pari vuotta Lahdessa, kunnes joutui vankilaan Merijal-pastillien ja kinkun varastamisesta sisään murtautuen. Välineenä oli sorkkarauta, joka sekin oli anastettu.

Lahti oli kuuluisa kohtuuttomista rangaistustuomioistaan. Tietääkseni Kouvolan hovioikeus ja viikatemies ovat yhdessä tehneet tehtävänsä niin että Lahdessa on sama laki kuin muuallakin suomessa. Viitanen joutui kuitenkin 16-vuotiaasta istumaan vähän yli kaksi vuotta Keravan nuorisovankilassa tuosta teosta, joka on kirjaimellisesti kuin Victor Hugon "Kurjista" - nälkäänsä näpisti kuin Jean Valjean.

Muistelmateos ei ole millään muotoa luotettava eivätkä henkilökuvat ole kauttaaltaan oikeaan osuvia. Joitakin asioita on kaunisteltu, kuten yleistä juopottelua, ja monista asiosita on vaiettu.

Nostaisin tämän muistelmateoksen samaan harvinaiseen laatuluokkaan kuin esimerkiksi lääkäri Mies Reenkolan muistelmateoksen, joka on monin kohdin mauttomuuteen asti sopimaton seksiselostuksissaan ja senaattorin pojan muistelmaksi omituisen mielivaltaisesti muistettu.

Nämä kaksi ja liian harvat muut muistelmat ovat niin mahtavia siksi, että niistä vyöryy valtava ja valloittava elämänilo, ennakkoluulottomuus ja ilo.

Viitanen oli näitä luonnonihmeitä. Hänen äänensä ainutlaatuisuus käsitettiin kylällä, jossa opettaja ja kirkkoherra ryhtyivät puuhaan, ja Lahdessa sijainneessa Viipurin musiikkiopistossa. Mutta sen ajan yhteiskunta ei mahtanut eikä halunnut mahtaa mitään köyhyydelle. Äiti oli kuollut keuhkotautiin ja isä oli hämäläinen eli siis tylyyteen taipuvainen työmies.

Viitasen uraan taisi vaikuttaa sama ongelma, jonka kanssa sitten Matti Salminen paini - nousu takapihalta vaati kovaa taistelua omien tuntojen kanssa ja etenkin kaiken kielitaidon puuttuminen rasitti aluksi rajusti.

Mutta yli mentiin, vaikkeivat tyylipisteet olleet aina kiitettävät.

Viitanen tulee kuvanneeksi köyhälöisyyttä ja sitten osittain vaistonvaraista ponnistelua asioissa, jotka moni toinen, myös ammattitoveri, sai ilmaiseksi , joissakin tapauksissa hopealautasella.

Viitasen "Rigoletto", josta eilen kirjoitin, oli niin kauhean hyvä ainakin kahdesta syystä. Hän pääsi kuin pääsikin käsiksi apurahoihin suhteellisen varhain ja käytti stipendejään hämmästyttävän järkevästi, etenkin opiskelemalla Italiassa aikakauden parhaan laulunopettajan johdolla (L. Ricci - Giglin opettaja ja Puccinin kaveri). Toiseksi hän oli ruumiillisesti harvinaisen sopiva rooliin - 167 cm ja riisitaudin runtelemat jalat ja samasta syystä vino suu. Kun viimeistään elämä tanssimuusikkona ja turskanperkaajana Norjassa oli opettanut ansaitsemaan ainakin juomat puhumalla ja laulamalla, rujon narrin rooli ei ole varsinaisesti vieras.

Vielä 1980-luvulla ilmapiiri oli sellainen, että yllätyn, kun Viitanen kertoo henkisen tasapainonsa pettämisistä, psykiatreista ja sähköshokeista.

Tarina on oikeastaan hyvin romanttinen. Ensimmäinen hermoromahdus - sellaista sanaa silloin käytettiin - aiheutui Tito Gobbin ja Reanta Tebaldin kuulemisesta luonnossa.


Tämä pikku kirja tulee kuvanneeksi suomalaisen taiteen toisen kultakauden. - Tämä on minun mielipiteeni - Talvela, Hynninen, Salminen ja sitten kapellimestarit ja käsitykseni mukaan eräät instrumentalistit, kuten Kuusiston veljekset, ovat Nokiaa suurempia asioita. Suomi käveli pusikosta parrasvaloihin merkittäväksi toimijaksi (player) yhden ihmisiän aikana - mm. 1928 syntyneen Viitasen iän.

En edes tiedä tarkoin, miten asiat yksityiskohtaisesti menivät, mutta minulle Hynninen on suomalainen sankarihahmo ja luullakseni nyt hiljalleen hiipuvat Savonlinnan oopperajuhlat ovat olleet merkillinen voimannäyte.

Kuten tunnettua, musiikki ei tunne puhutun kielen rajoja eikä vaadi edistyäkseen edes sellaista eksotiikkaa kuin maalaustaide (Edelfelt, Gallen-Kallelan vähän tunnettu Afrikan kausi) ja elokuva.