Enkelit

Kurt Vonnegut omisti erään kirjansa "lapsuuteni enkeleille", Ohukaiselle ja Paksukaiselle. Kirjan nimi oli osuvasti "Slapstick", joka puolestaan kai tarkoittaa kepakkoa. Mykkäfarsseissa läimäyteltiin ja potkittiin toisia takapuoleen, koska sellainen on hauskaa. Veijo Meri määritteli Chaplinin - oikeastaan Ohukaisen ja Paksukaisen - sanomalla, että jos joku on heikompi ja huonompi juoksemaan kuin muut ja sitten joku iso mustapartainen mies ottaa kiinni ja lyö, niin se on huumoria.

Rikos on vanhentunut. Meillä oli, tietääkseni siis Peter von Baghilla ja minulla, yhteinen diileri, jonka nimi on kirjoitettava isolla elokuvan historiaan. Pajukallion Pena, joka on jo kuollut, kopioi VHS-nauhoja ainakin meille kahdelle. Hänellä oli kotonaan Espoossa useita videolaitteita, ja kun joku tuttava postitti esimerkiksi Englannista esimerkiksi Mizoguchin värielokuvan (Shin heike monogatari), Pena veti meille kopiot.

Sain häneltä Bressonin vaikeasti tavoitettavia filmejä, ja esitin niitä opettaessani yliopistolla oikeusfilosofiaa. Bressonin "Kuolemantuomittu on karannut" ja Fritz Langin "M- kaupunki etsii murhaajaa" olivat mielestäni välttämättömiä tuleville juristeille.

Luullakseni kysymyksessä oli mitä hirvittävin tekijänoikeuspiratismi. Olin varautunut rettelöimään järjestöjen kanssa, mutta kukaan ei koskaan tullut repimään suutaan. Oikeustieteen ylioppilaat kirjoittivat harvinaisen hyviä tenttivastauksia. Joskus minulla oli luennolla mukana esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Heinonen esittämässä näkökohtia nähdystä.

Langin "M" on vanha, ennen Hitlerin valtaantuloa valmistunut elokuva, ja tavattoman moderni. Rikolliset ja poliisit lyövät hynttyyt yhteen ja pyydystävät kaupunkiin pesiytyneen lapsenraiskaajan, koska tämän toiminta häiritsee "kunnon" rikollisten elinkeinotoimintaa. Peter Lorren roolisuoritus on tietenkin historiallinen ja sokean kerjäläisen oivallus mieleenjäävä. Hän tunnistaa raiskaajan vihellyksestä (Grieg, Vuorenpeikkojen tanssi), piirtää kämmeneensä M-kirjaimen ja lyö viheltäjää olkapäälle niin että liitumerkki tarttuu. Kohta kaikki etsivät M:ää niin kuin Murhaaja.

Heikki oli silloin pieni. Keräsimme televisiosta ja Penalta Ohukaisen ja Paksukaisen pätkiä ja pidimme tarkkaa kirjanpitoa sinikantiseen kouluvihkoon. Lopulta meillä oli kaikki silloin tunnetut filmit kuutta lukuun ottamatta. Nauhat ovat tallella äitini vaatehuoneessa.

Yleensä tällaiset kokoelmat menevät arvottomiksi. Nyt kuitenkin DVD-valikoima on vaarallinen. Ensinnäkin näistä Yhdysvaltain vanhan tekijänoikeuslain voimassa olleista pätkistä on liikkeellä todella kelvottomia ja sotkuisesti lyhenneltyjä printtejä. Toiseksi poikien näytelmäelokuvat (feature-length) eivät ole oikein hyviä, ainakaan verrattuna parhaiseen 1920-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun "kaksikelaisiin" eli alle puolen tunnin pätkiin. Siirtyminen MGM:n leipiin oli tässäkin tapauksesa ongelmallinen veto. Tuottaja halusi esimerkiksi välttämättä mukaan subrettiparin , joka katsojan raivoksi pussaili kiharat heiluen ja viikset vinossa. Katsoja olisi halunnut lisää pianoja, köysisiltoja ja gorilloja.

Nyt jalkapalloviikoilla televisio esittää antipasta-henkisiä leikelmiä Ohukaisista ja Paksukaisista, viisi minuuttia kerrallaan. Mikäpä siinäkään.

Suuri suosikkejani on mm. "A Battle of Century" ja "A Chump at Oxford". Jälkimmäisen näytin kerran kylässä olleille Oxfordin lordeille, jotka nauroivat vielä yöllä kotiin kompuroidessaan. Se on se juttu, jossa Ohukainen saa lahjakkuuskohtauksen lyötyään päänsä ikkunaan. Sommittelin suomennoksia sen hohdokkaista repliikeistä. Ohukainen ei aivotärähdyksen saatuaan tunne Paksukaista, vaan sanoo omalla Jeeves-tyyppiselle paveluhengelleen:" Meredith, ohjatkaa tämä renttu kiinteistöstä väkivaltaa kaihtamatta."

Vuosisadan taistelu vilahtaa Waltarin nuoruudenromaanissa, jossa uskovainen äiti käy yllytettynä elokuvissa Esplanadilla ja muodostaa lopullisen, kielteisen mielipiteen. Elokuvassa heiteltiin leivonnaisia. Siis kysymyksessä oli "A Battle of Century", jossa sekasorto on jo kiihtynyt kreikkalaisen tragedian mitoihin, kun kuvaan peruuttaa oikealta käsin hyötyliikennettä edustava ajoneuvo, joka kuljettaa, katsojan kauhuksi, satoja ja taas satoja kermaleivonnaisia. Ohukainen tarttuu ensimmäiseen, jonka saa viipymättä päin pläsiään poliisi (Edward Kennedy)...


Kaliforniassa asuessani käsitin kauhukseni, että tuttavani eli siis ikätoverini eivät tunteneet Chaplinia, mutta sen sijaan Laurelin ja Hardyn. Tsape oli pahamaineinen kommunisti ja niin ilkeä, että haalinut kaikenkarvaisin tempuin haltuunsa vanhat filminsä tekijänoikeuksineen. Niitä ei siten näytetty teattereissa eikä televisiossa. Niinpä 1940-luvulla ja 1950-luvulla syntyneet amerikkalaiset eivät olleet koskaan nähneet "Kaupungin valoja", "Diktaattoria" tai "Kultakuumetta". Mutualin ja Essanayn lyhyet mykkäpätkän sukelsivat esiin vasta 1980-luvun lopulla, jolloin samalla romuttui Chaplinin muistelmissaan esittämä vale, ettei hän mukan ollut kiinnostunut elokuvan teosta, kunhan pelleili kameran edessä. Säilyneet vanhat pätkät todistavat, että Chaplin teetti satakin ottoa yhdestä kohtauksesta, jossa kaikki oli suunniteltu äärettömän tarkasti.

Lueskelen muun merkkikirjallisuuden ohella Laurelin uutta elämäkertateosta. Yleensä mykkäfilmin sankarit olivat taustaltaan varieteetähtiä ja monissa tapauksissa akrobaatteja, kuten Buster Keaton. Laurel (oikeastaan Jefferson) ja hänen isänsä olivat kunniallisia näyttelijöitä, ja Stan - ennen kuolemaansa - Sir Stanley oli vain tavattoman kiinnostunut farssinäyttelemisestä.

Chaplin ja Laurel tulivat samalla karjalaivalla Amerikkaan ja kävivät saman tien Broadwayn sivukatujen suttuisilta näyttämöiltä elokuvan maineeseen. Hardy oli, kuten hänen liikkumisestaan näkyy, ammattilaistasoinen urheilija, joka hallitsi yhä mittavamman ruumiinsa uskomattoman hyvin.

Parin toiminnassa Laurel oli aivot ja Hardy ammattimies, joka teki mitä käskettiin ja teki sen todella hyvin.

Kolmas maailmanennätystason britti oli muuten Archibald Leach, köyhä poika Portsmouthista, koulutukseltaan akrobaatti ja näytelijänimeltään Gary Grant.

Veijo Meren ja Kurt Vonnegutin lyhyisiin viitteisiin ei ole paljon lisäämistä. Ohukainen ja Paksukainen ovat kuolematonta taidetta muun muassa henkilöhahmojen takia - lapsen viattomuus yhtyneenä lapsen julmuuteen - maailman kovuus pelleilyn pehmentämänä.