Tietosanakirja

Eilen tuli puheeksi Valittujen Palojen Kodin lakikirja, joka menestyi valtavan hyvin.

Kommenteissa mainittiin suojeluskuntien historioista ja muista vähittäismaksulla eli osamaksulla myydyistä kirjoista.

Niinpä tunnen itseni kutsutuksi hiukan selvittämään.

Kuvassa on Otavan 1920-luvun Pieni Tietosanakirja, joka on verkossa (www.runeberg.org/pieni). Hyvä että on, mutta se ei riitä. Tämä teos, joka pelasti Otavan talouden, on nykyisin kumminkin kuriositeetti. Intohimoni on saada verkkoon Otavan Iso Tietosanakirja, 1930-luvun versio. Se on parhaita meillä koskaan toteutettuja tietokirja ja ihmeellisen käyttökelpoinen edelleen. Hyvä kakkonen on 1960-luvun Iso Tietosanakirja, joka melkein vei kustantajan tuhoon.

Enää ei ilmesty hyviä tietosanakirjoja, ei koskaan ("nevermore", sanoi korppi).

Erään teorian mukaan Sibelius otti sinfonian lopputeeman Poen Korpin ruotsinnoksesta ja alkutekstistä. Miettikääpä mikä. Runon säveltäminen oli tuolloin projekti. Sinfonia päättyy vihloviin intervalleihin - förbi! förbi! - Nevermore!

Kuten tiedetään ja Tawaststjernan elämäkerrastakin käy ilmi, Sibelius teki kuolemaa ainakin vuodesta 1899 ja vaati kuolevalle miehelle kuuluvaa kohtelua perheeltään, valtiolta jne. Kyllä mahtoi olla hankala mööpeli miehekseen ja missä viipyy Aino Sibeliuksen o.s. Järnefelt patsas?

Tietosanakirjoista ollaan tietävinään, että wikipedia on lyönyt Encyclopaedia Britannican. Kutsun toisiakin raportoimaan kokemuksistaan - itse olen hyvin mieltynyt verkkotietosanakirjaan ja väitän, että sen vertaisryhmän arviot eli artikkeleiden moderointi toimii. Nähdäkseni täsmällisyys on kiitettävä ja artikkeleiden kattavuus alkaa olla mainio. Suomenkielinen wikipedia onkin sitten eri asia. Olen itsekin ajatellut sitä vanhuuden projektikseni ja yrittänyt kannustaa eläkkeelle siirtyneitä tai siirtyviä suurjuristeja seuraan. - Esimerkiksi rikoksen lajeja koskeva artikkelit ovat kerrassaan retuperällä.

Tietosanakirjan toimittamisen ja julkaisemisen ongelma on sama kuin rakennusurakan - maksut pitäisi saada etupainoisiksi ja sen jälkeen vielä huolehtia siitä, että luvattu työsuoritus valmistuu, jopa aikataulussa, jos mahdollista.

Sotien välisenä aikana Suomen kirjankustannustoiminnan salainen ase oli kansakoulun opettaja. Vaikka opettajilla oli omakin kustannusliike, Valistus, monet heistä toimivat kustantajien ja lehtien asiamiehinä ja myivät maalaisille kirjoja, joita he eivät tarvinneet, ja kunnille oppimateriaalia, jota kunnat tarvitsivat.

Sotien jälkeiset suurteokset myytiin osamaksulla, ja joskus kävi niin kuin tyhjästä syntyneelle Kustannusosakeyhtiö Unionille, jonka Uuden tietosanakirjan ensimmäinen nide on julmetun hyvä, ja sen jälkeen teos huononee nopeasti ja loppu on niin juosten kustu, että kokonaisena teos on miltei käyttökelvoton. Samaa vikaa on muuten maamme ensimmäisessä alan teoksessa, isossa mustassa, jonka nimi on Tietosanakirja.

Vikkelät myyntimiehet keräsivät osamaksusitoumuksia ja saivat niistä käteissuorituksen kustantajalta. Muistan ja tunsinkin loppuaikojen merkittäviä myyjiä, joista yksi oli Mikko Kankaanpää. Toinen oli Antti Hölttä. Oivallisia kauppamiehiä.

Tätä toimintaa en osaa mitenkään paheksua. Kai siinä meni muutamia kymmeniä tuhansia teossarjoja henkilöille, jotka eivät niitä tarvinneet, mutta myöhäisemmästä kivikaudesta alkaen ihminen on ollut perso "prestiisituotteille" eli liian kalliille tavaralle, jonka tehtävä on heijastella haltijansa suurenmoista makua ja mittaamatonta yhteiskunnallista asemaa.

Niin. Minulla on Iso Tietosanakirja hyllyssäni ja pysyy. On myös Suomen Kirjallisuus ja Suomen kirjallisuuden antologia, joista etenkin jälkimmäinen taitaa olla sisällöltään parhaita suurteoksiamme, jota ei edes tarvitse verrata Yrjö A. Jäntin omituiseen Suomen Sana -sarjaan.

Kun keino oli keksitty, alalle ilmestyi nopeasti hämäriä yrittäjiä. Valvontaakaan ei todellisuudessa ollut, eikä viranomaisia. Erilaiset rintamamiesmatrikkelit kukoistivat. Käytiin kodeissa, koputettiin kaikille oville ja kerättiin muka henkilötiedot ja yksityiskohdat asianomaisen sota-ajan ansioista, jotka epäilemättä olivat olleet suuret, ja ohimennen otettiin allekirjoitus paperiin, jolla tietojen antaja tuli tilanneeksi matrikkelisarjan, osat 1 - 45.

Siitä ei ole pitkä aika, kun etsin jotain mielestäni tärkeää tietoa näistä matrikkeleista, joista yksi on siirtokarjalaisista, ja totesin, ettei niillä tee mitään.

Kun kaupaksi pantiin vieläkin omituisempaa materiaalia, saatiin 1970-luvulla kuluttajansuojalaki ja suoramyyntiin liittyvä ostajan ehdoton palautus- eli katumisoikeus.

WSOY sanoutui irti vuosikymmenien sopimuksesta, joka kyllä muistutti hälyttävästi kartellia, ja alkoi kilpailla Otavan kanssa Spectrum-tietosanakirjalla, joka on yhtä epäonnistunut kuin Otavan vastaava tuote - artikkelit ovat liian pitkiä ja niistä on apua korkeintaan kotiainetta kirjoittavalle oppikoululaiselle. - Tämä olikin ainakin Mikkelin torilla painavin myyntiargumentti: ette kai halua vaarantaa lastenne menestystä.

Otava julkaisi vielä 1970-luvulla joukon kirjavia hakuteoksia, jotka eivät ole vuosiin kelvanneet edes antikvariaattiin edes eurolla. Se on vähän sääli, koska olihan niissä, etenkin maantieteellisissä ja eläimiä koskevissa kirjasarjoissa, asiaa. Tuotteen koon ja käyttökelpoisuuden välille oli kuitenkin auennut railo, ja kustantajakin oli ruvennut ahneeksi. Ammattitaito ei ollut enää entisen veroinen. - Tästä arviosta minut kuristaa Nurmisen Matti, joka teki päätoimittajana hyvää työtä, mutta minkäpä hänkään maailmalla mahtoi.

Matista tulevat mieleen muut elukkaihmiset ja kysymys - muistaako kukaan lukijoista, mikä oli miehen nimi. Radiossakin on esitelty etevää luonto-äänittäjää, joka muuten on näkövammainen. Hänen äänittämäänsä lintujen laulua, metsän kohinaa ja veden loisketta saa kuulemma CD:llä. Ostaisin jos löytäisin.

Kirjamarkkinoille ilmaantui riuskasti Concert Hall, joka erikoistui huonoihin musiikkiesityksiin ja monissa tapauksissa typistettyihin klassikkokirjoihin, joiden nidos oli aitoa muovia, mutta tarkoitettu varakkaan näköiseksi.

Ja sitten oli Valitut Palat, jonka hartaita lukijoita ja tilaajia riitti. Vanhemmillani on takkahuoneessaan kaikki Valitut Palat, joka jumalan lehti vuodesta 1945 vai oliko se 1946. Kysymys oli Erkon junailusta. Olen vahvasti sillä kannalla, että Valitut Palat ja Aku Ankka pitivät Suomen henkisesti länsimaihin kuuluvana. Niinpä molempia vastustettiin katkerasti ja Neuvostoliitto lanseerasi kerran jopa Valitut Palat -jäljitelmät, jota painettiin Otavassa.

Kyllä minä tiedän, että lehti oli vapaaehtoisesti tai virallisesti osa Yhdysvaltain propagandaa ja muistan elävästi suomalaisessakin versiossa, kumma kyllä, julkaistut jutut Unkarin kansannousun kauheuksista 1956 ja kristittyjen vainoamisesta sosialismin maissa.

Luullakseni lehti oli ihanteellisesti sovellettu kirkonkylien ja kauppaloiden niin sanotulle sivistyneistölle. Siten se tuli kotiin meillekin.

Se aika loppui ja lehden levikki on tätä nykyä paljon vaatimattomampi kuin sen suuruuden päivinä. Sukupolveni onnistui vieroksumaan sen puolikuoliaaksi ja sai tilalle 1970-luvun alussa Hymyn ja sitten kaikki sen seuraajat, kuten nykyiset tanskalaisten omistamat sensaatiolehdet. Kun majurin leskille toimitettu Suomen Kuvalehti jäykistelee omassa sarjassaan, markkinoilla ei ole tungosta. Paitsi jos Reenpäät vaihtavat Tapani Ruokasen päätoimittajana Tony Halmeeseen. He ovat vähän saman näköisiäkin. Ja Kuvalehdissä on kunniassa vanha perinne: ei tukkaa.

Valittujen Palojen toiminnassa oli se hyvin erikoinen piirre, että yhtiö suhtautui kirjajulkaisuihinsa hyvin kunnianhimoisesti ja siis tunnollisesti. Suuri osa niistä on todella pätevästi toimitettuja. Lieneekö vanha ystäväni Kille Palmunen vielä kehissä? Kille oli peruskoulutukseltaan latinan maisteri.

Siunatuksi lopuksi tältä paikalta: VP:n suurteko oli toimituttaa varhaisessa vaiheessa Pekka Gronowilla "Lauantain toivotut". Olen luovuttanut vinyylilevyjen sarjani pojalleni Laurille, jolla on arvokas levysoitin ja putkivahvistin. Mutta uskokaa suosiolla, että myöhemmissäkin VP:n levysarjoissa, joita on siis paljon myös CD:llä, näkyy Gronowin asiantuntemus. Siellä on vaikka miten paljon todella kulttuurihistoriallisesti arvokasta aineistoa. Itse hellin sekulimusiikkilevyä, jossa on seassa muuta raita Matti Lehtisen ja Usko Viitasen loistonsa päivinä äänittämiä esityksiä. - Niitä on vaikea löytää mistään ja tulkoon sanotuksi painokkaasti, että myös Jorma Hynninen on sitä mieltä, että nämä kaksi olivat korkeimman kansainvälisen tason baritoneja.

Taidanpa lähteä tästä Lappeenrantaan hoitamaan virkaani.

Vuosia sitten ajattelin, että rupean vanhana tekemään samaa kuin Alf Henrikson, joka julkaisi kolme 600-sivuista nidettä käsittävän teoksen Uppslagsbok, enimmäkseen historiallista ja kulttuurihistoriallista ainesta.

Tässä tämä versioni on meneillään. Henrikson on pohjattoman tietäväinen ja kertoo muun muassa, että ensimmäinen Ensyklopedia valmistui etuajassa Venäjän keisarinna Katariina II:n taloudellisella tuella. Mutta en ole ihan Henrikson-fäni. Kirja on siis erinomaisen hyvä, kuten saman kirjoittajan muutkin kirjat, mutta minulle tulee siitä aina samanlainen tunne kuin Panu Rajalan verkkosivuista.