Luin sitten uudestaan Waltarin Mikael Hakimin. Romaani ei ole kovin laaja, 965 sivua, yhdessä Mikael Karvajalan kanssa, joka on samaa teosta yli 1700.
Nyt on niin, että en ole lukenut Markku Envallin tutkimusta Waltarin romaneista ("Suuri illusionisti"). Korjaan virheen ja paikkaan aukon; minulla on reikiä sivistyksessä 90-luvun alusta ja 2000-luvun alusta henkilökohtaisista syistä. En siis toisin sanoen ole selvillä sellaisestakaan, mistä haluaisin olla. Etenkin elokuvataiteessa putosin totaalisesti, mutta kirjallisuudessakaan ei ole kehumista.
Hakimiin ryhdyin selvittääkseni, miksi se on vähämaineisin Waltarin historiallisista romaaneista, Sinuhesta Angeloksen ja Turmsin kautta kahteen roomalaisromaaniin.
Luulen nyt tietäväni syyn.
Mikael Hakim on kenties paras näistä romaneista - siitä huolimatta, että ne ovat kaikki maailmankirjallisuuden huipputasoa.
Sääli ettei Waltari saanut Nobelia. Pelkään että yksi syy saattoi olla kotimainen vehkeily. Kirjallisuuden modernismi - Anhavan ja Laitisin vahvasti vetämä Hyry - Meri - Rintala - Vartio ja lyriikassa Haavikko ja monet, oli epäpoliittinen tai politiikan vastainen kirjallinen vaihe, mutta toisaalta näkösälle pääseminen edellytti "vanhanaikaisen" romaanin vähättelemistä, jolloin sopivia maalitauluja olivat Waltari ja Linna ja heidän lisäkseen esimerkiksi Lauri Viita, puhumattakaan Toivo Pekkasesta.
Kirjallisuuden modernismi oli myös äärimmäisen elitistinen liike, kun taas Waltari ja Linna olivat demokraattista kirjallisuutta. Linna antoi äänen satojen tuhansien tunteille. Waltari puhutteli yhtä suoraan yhtä monia, vaikka kirjojen aiheita, taustoja ja tekniikoita ei voi sanoa helpoiksi.
Otava vastaan WSOY, toisin sanoen. Otava voitti sata - nolla. Mutta WSOY:n suuret romaanit käyvät kaupaksi edelleen.
Nyt kirjallisuutemme modernismi on kuollut ja sen kylmenneitä raunioita voi tarkastella esimerkiksi Hannu Mäkelän tuotannossa nostamalla rinnalle Jari Tervon ja Kari Hotakaisen. Näistä mainitsemistani pidän innostuneesti vain Tervosta, mutta se on henkilökohtainen ongelma eikä kirjallinen arvio.
Waltari ei voinut olla hyvä, koska hän oli niin suosittu eikä hän voinut olla syvällinen, koska hän kirjoitti niin nopeasti.
Arvion logiikka ei, kuten nähdään, ole niitä vahvimpia.
Historiallinen romaani kului jotenkin loppuun 1970-luvulla. Kaupallisen kirjallisuuden aallossa sen keinot omaksui suoraviivainen ja jopa kosiskeleva viihde. Silti henkilö, joka näkee esimerkiksi Waltarin ja Kaari Utrion saman lajin kirjoittajina, ei osaa lukea.
Historiallisen romaanin juuria on toisaalta Tolstoin Sota ja rauha, toisaalta avoimen nostalginen ja menneisyydestä nykyisyyttä etevämpiä arvoja löytävä kirjallisuus niin kuin Walter Scott. Sitten on historiallinen seikkailuromani niin kuin Alexandre Dumas ja oikeastaan myös Vixtor Hugo. Sitten on onnistuneita hybridejä, kuten Topelius, jonka bravuuri oli kutoa sekaan kansallista kaitselmusaatetta.
Suomessa historiallinen romaani toi areenalle monia yrittäjiä, jotka aika on armeliaasti unohtanut, eli sellaisia kuin Santeri Ivalo, Lauri Haarla ja Maila Talvio sekä Tatu Vaaskivi. Waltari näyttäisi kuitenkin kuuluvan epäkansalliseen perinteeseen. Mielen tulee ensimmäisenä Stefan Zweig ja sitten esimerkiksi Romain Rolland.
Mikael Hakimista on kirjoitettu "takinkääntäjän tarinana", koska kristitty kertoja ottaa siinä turbaanin ja päätyi sulttaanin palvelukseen.
Luonnehdinta on raivostuttavan epäoikeudenmukainen. Waltari heijastaa romaaneihinsa maailmankauden muutoksia, jollaista kuvataan Turmsin alussa ja joka on Johannes Angeloksen alaotsikko - Kristuksen maailmankauden päättyessä eli Konstantinopolin muuttuessa Istanbuliksi. Mikaelit taas sijoittuvat täsmällisesti uskonpuhdistusaikaan, joka on perinteinen keskiajan ja uuden ajan ero, toisille saranakohta, toisille esitystekninen keino.
Mikael Hakim on syvästi humanistinen ja humaani tarina keskellä vuosisataa, jolle mikään ei ollut vieraampaa kuin inhimillisyys ja yksilölliset ratkaisut ja henkilökohtainen omatunto.
Zweigilla oli ystävä ja saman kulttuurin ja Wienin kaupungin tuote Freud. Waltarilla on takanaan itsensä toteuttamisen kulttuuri eli Tulenkantajat, ja mitään oppimattomat sotaveteraanit, jotka kaikki olivat ainakin omasta mielestään selvinneet isänmaan kutsusta suurenmoisemmin kuin Mika, josta ei ollut rintamaoloihin. Kun läheinen ystävä Paavolainen yritti suurta intellektuaalia tilitystä Synkällä yksinpuhelulla, tuloksena oli oikeutettujen jälkiviisausväitteiden lisäksi kirjallisesti epäonnistunut teos, jonka taitoa osoittavat ja elävät kohdat korostavat kokonaisuuden kaavamaisuutta.
Waltarin sanoma on "sääli ihmistä", Paavolaisen "säälikää minua". Kirjallisuuden modernismi omaksui jälkimmäisen eli väärin ymmärretyn nerouden roolin. Waltari oli oikein ymmärretty nero. Sotien jälkeen vallinneessa ilmapiirissä Waltaria pidettiin silti jotenkin säilyttävien voimien eli oikeiston edustajana ja sen takia häntä ei sitten tarvinnut ottaa vakavasti. Tässä hänen asemansa on sama kuin Zweigin, joka juutalaisen, perin juurin sivistyneen suurporvariston poikana aidosti arvosti isäänsä - Freudista huolimatta - ja itävaltalaisuuttaan ja siksi kieltäytyi sitoutumista mihinkään poliittiseen tai taiteelliseen su0untaukseen. Niinpä hän teki itsemurhan 1942 myös juutalaisten harmin kohteena.
Waltari näyttäisi naamioineen suhteensa punaiseen ja mustaan fasismiin. Sinuhesta alkaen hänen romaanejaan on luettu historiallisina avainromaaneina, mikä on virhe. Mikaeleissa islamin maat ovat sittenkin suvaitsevaisempia kuin kristillinen länsi, mutta kirjoittaja ja hänen päähenkilönsä eivät elättele minkäänlaisia illuusioita poliittisesta valtataistelusta.
Nähdäkseni Waltarin silmiinpistävät naishirviöt, Nefernefernefer, Mikaelien rouva Genevieve ja Giulietta ja niin edelleen, ovat tutkielmia irrationaalisuudesta ja vaistojen kapinasta. Nämä naiset ovat sananmukaisesti fasisteja ja heidän ympärillään leijuu fasismin kutsu ja lumous, jonka Waltari tavattoman taitavasti muuntaa seksuaaliseksi vetovoimaksi.
Ruumiillinen rakkaus ei kuitenkaan kestä. Hieman kyynisesti voisi sanoa, että kokemuksen mukaan ihmisen kiima-aika on noin kuusi kuukautta, ja mitä seksin harjoittamiseen tulee, toimitus on epäsiisti, ilo lyhytaikainen ja asento naurettava.
Waltarin naisten ylivoima on siis minun näkemänäni poliittista terroria, jossa raaka oman edun tavoittelu peitetään.
Kukaan ei ole keksinyt syyttää Waltaria naistenvihaajaksi eikä sovinistiksi. Hänellä on niin paljon niin kauniita naiskuvia, kuten Mikaelien Pirjo-rouva ja Barbara.
Hakim on romaaniteknisesti hyvin vaativa rakenne, jonka viimeisillä sivuilla laiva on pullossa mastot pystyssä täysin uskottavasti mutta silti ihmeellisesti. Minä-kerronta on tunnetusti väline, jota käyttävä kirjoittaja maalaa itsensä nurkkaan ennen kuin huomaakaan. Ei Waltari.
Hakimissa on uskomaton määrä sävyjä. Määre "veijariromaani" ei sovi siihen lainkaan, mutta tapahtumat ja henkilöt ovat monin kohdin farssimaisia. Pääpari on suora muunnos vanhan burleskin asetelmasta, laiha mies joka luulee olevansa fiksu ja lihava mies, joka näyttelee tyhmää vaikka on erikoisen viisas. Burleskiin kuuluu myös jatkuva pelastuminen hirvittävistä vaaratilanteista - suojelusenkeli tai onnentähti. Ohukainen ja Paksukainen putoavat katolta kerran minuutissa, ja Chaplinilla ja Buster Keatonilla on koko ajan poliisit eli yhteiskunta perässä. Niin myös huoripoika Mikaelilla, turun hyvästä kaupungista, ja Antti Kallenpojalla, Laitilan pitäjästä.
Islamiin suhtauduttiin Waltarin aikaan ja siitä monta vuosikymmentä eteenpäin parhaimmillaankin suopean väheksyvästi. Olen itsekin kertonut tuttavistani, jotka kantoivat mukanaan pientä kompassia, etteivät vain tulisi keventäneeksi vatsaansa karvainen takapuoli Mekkaan päin.
Tämä kaikki muuttui 2001. Muutamat kirjoittajat, kuten Hämeen-Anttila ja kauan ennen häntä V.S. Naipaul ovat tehneet parhaansa Islamin kuvaajina. Silti uskonto ja kulttuuri on jäänyt ainakin minulle hyvin vaikeaksi ymmärtää.
Suositan nyt tähän puutokseen lääkkeeksi Waltaria. Väittäisin että hänen kuvauksen Islamin uskonnosta, arjesta ja politiikasta olisi erittäin hyvä. Waltarilla oli uskomaton kyky selostaa sielunsisältöjä - kuten "Nuoren Johanneksen" Nikolaus Cusanus, jonka sangen vaikea filosofia on aivan oikein kuvattu; sen osaan arvioida.
Niin, ja se vastaus kysymykseen Waltarin historiallisten romaanien arvosijoista. - Kun Islam ja Turkki eivät juuri kiinnostaneet lukijoita, lukija putoaa helposti kärryiltä nimien ja termien vuoksi. Käy niin kuin tohtori Zhivagoa lukiessa - ellei laadi itselleen luetteloa henkilöistä ja heidän erilaisista nimilyhenteistään ja leminimistään, unohtaa kuka on kuka, ja lukeminen puuroutuu.
Luullakseni tähän auttaa kohtuullinen keskittyminen ja lisäksi aate, jota ajan pontevasti. Hyvän romaanin lukeminen on niin miellyttävää ja arvostettava toimintaa, että mielestäni on paikallaan laiminlyödä töitään, tehtäviään ja velvollisuuksiaan uppoutuakseen kirjaan. Monien hyvien asiantuntijoiden todistuksen mukaan myös pienille lapsille on paljon hyödyllisempää leikkiä omia aikojaan sohvalla romaania lukevan isän tai äidin lähellä lattialla kuin joutua vanhempien "laatu-aika"-harhojen uhriksi. Monista insinööreistä, lääkäreistä ja etenkin juristeista joutuu sanomaan tai ajattelemaan - muuten fiksu ihminen mutta ei lue kirjoja.
Romaanien karsastaminen tai vältteleminen tai väheksyminen tai sitten tyytyminen modernistien tai viihdehirmujen sepustuksiin on merkki siitä, että asianomainen pelkää omia tunteitaan ja mielikuvitustaan eli siis ihmisyyttään.
Nähdäkseni Waltarin silmiinpistävät naishirviöt, Nefernefernefer, Mikaelien rouva Genevieve ja Giulietta ja niin edelleen, ovat tutkielmia irrationaalisuudesta ja vaistojen kapinasta. Nämä naiset ovat sananmukaisesti fasisteja ja heidän ympärillään leijuu fasismin kutsu ja lumous, jonka Waltari tavattoman taitavasti muuntaa seksuaaliseksi vetovoimaksi.
VastaaPoistaEi siinä mitään erikoista taitoa tarvita, koska nainen on olemukseltaan fasistisen paha.
Kyllä Vaskilintu on kelpo. Siinä kirja vei kirjailijaa jo.
VastaaPoistaAd omn.
VastaaPoistaLuin Markku Envallin kirjasta Waltarin historiallisia romaaneja koskevan jakson mutta valitettavasti en tullut siitä hullua hurskaammaksi. En myöskään ole samaa mieltä arvioista.
Waltarin arvostelut (Kai Laitinen) ja häntä koskevat tutkimukset (Ritva Haavikko, Markku Envall) näyttävät vanhentuvat paljon noepammin kuin Waltari.