Tekijänoikeuden syy

Kukaan ei tunne tekijänoikeuslakien syntyhistoriaa. Se mitä tunnetaan, on väärin. Aina hyökätään Venetsian 1400-luvun privilegioista Englannin 1700-luvun lakiin ja niinpä ollaankin melkein nykyajassa.

Tämä menettelytapa on harmillinen, koska kirjoilla on luultavasti ollut suuri merkitys.

Lucien Febvre, joka heitti veivit jo 1956, julkaisi aiheesta myöhemmin hiukan parannellut teoksen ja käytti toden totta sanaa "emergenssi", joka tuli toissa vuonna laajempaan käyttöön kompleksisten ilmiöiden kuvausten yhteydessä. Niistä suomea lukeva tuntee ehkä Laszlo-Barabasin kirjan "Linked" joka on suomennettu ja luultavasti huonoin aiheesta kirjoitettu. (Philip Ballin "Critical Mass" on hyvä. Steven Johnsonin "Emergence" on hyvä. Verkosta löytyy mm. Strogatzin ja Wattsin oivallisia kirjoituksia "pienistä maailmoista" (small worlds).

Kirjoittajan oikeus kirjoitukseensa ja säveltäjän oikeus teokseensa esitetään suurempina ja jalompina kuin mikään omistusoikeus.

Giambattista Vico arveli 1700-luvulla, että omistusoikeus olisi peräisin vain ihmiselle ominaisesta tavasta haudata kuolleet. Myös Neanderthalin ihminen teki sitä ja pani kukkiakin hautaan.

Tekijän oikeuden suuruus ja ikimuistoisuus on joka tapauksessa pitkä vale. Roomalaisen runoilija Martialiksen hyvin usein viitattu lause, jossa esiintyy sana "plagiarius", on irrotettu yhteydestään. Kyllä runoilijoilla on ollut aina tapa kehua itseään ja panetella toisia. Hyvä ystäväni Catullus kirjoitti samaan sävyyn - "Volusiuksen runot ovat paskapapereita."

Keskiaika ei ollut kiinnostunut uutuudesta eikä etenkään omaperäisyydestä. Renessanssi muutti kaiken. Luultavasti kirjapainon vertainen emergentti asia oli ruudin ja tykkien kehitys, joka teki informaatiosta elämän ja kuoleman kysymyksen viimeistään, kun Konstantinopolin muuri ammuttiin rikki sulttaanin suurtykillä. Juuri samaan aikaan matemaattinen informaatio tuli välttämättömäksi merenkulkijoille ja kauppiaille. Ensin mainitut tarvitsivat sitä laskeakseen tähdistä sijaintinsa ja viimeksi mainitut kirjanpitoon. Jakolasku oli tuon aikakauden uutuuksia.

Luther ja muut reformoidut tappelupukarit aloittivat pamflettikirjallisuuden, jolla ei tahtonut lopua olla.

Pamfletti tarkoittaa tietyn pituista kirjoitusta. Puoli painoarkkia oli sopivin, hätätapauksessa täysi arkki eli meidän mielestämme 16 sivua.

Kokonaisen kirjan painattaminen oli suuria pääomia vaativa operaatio, varsinkin kun paperi oli kallista - puolet kirjan kustannuksista. Kirjojen kuljettaminen ja lähettäminen myyntiin oli erittäin kallista - keksimäärin viidennes kustannuksista.

Ei siinä jäänyt saumaa kirjoittajalle eikä tekijänpalkkiolle.

Kömpelösti järjestetty mutta toimiva lainsäädäntö oli valmis 1700-luvun puolella, koska nimenomaan kirjoittajat olivat tehneet maailmasta toisenlaisen. Ne ajatukset, jotka johtivat Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumouksiin, olivat syntyneet Descartesin, Locken ja Humen ja etenkin Spinozan aivoissa. Tiede Galileista Newtoniin oli tehnyt tehtävänsä. Todelliset popularisoijat löytyivät sitten Ranskasta, Voltaire ja se muu remppa d'Alembertista Diderot'hon.

Tekijänoikeuden syntyminen edellytti sellaista teollisuutta ja kauppaa, josta jäi jotain jaettavaakin. Se ehto alkoi toteutua 1800-luvulla.

Saksassa ja Ranskassa lain kirjoittajat olivat kuitenkin valitettavasti harhan vallassa, eikä siitä harhasta ole herätty vieläkään.

Kun ihminen oli tullut niin selkeästi Jumalan sijaan keksijänä ja asioiden edistäjänä, kirjallisuuden, taiteen, tieteen ja tekniikan ihminen nostettiin Jumalaksi, joka luo - teoksia, keksintöjä.

Luomistyön kohde eli teos tai keksintö jätettiin yhtä hämäräksi ja sekavaksi kuin Jumalan luomistyön kohteet, joita oli alettu samaan aikaan vakavasti epäillä, kun arkeologia löysi merkkejä luomiskertomusta vanhemmista ihmisistä, ja toiset tutkijat eläimiä, jollaisia ei enää ollut (fossiileja, jäätyneitä mammutteja).

Eurooppalaisen ihmisen määrittelevä piirre, kaipuu sekavuuteen ja suuriin sanoihin, iski erityisesti lakimiehiin, ja käytännön tarpeisiin säädettiin hyvin epäkäytännölliset lait.

Nyt olemme tilanteessa, jossa Keisarin Uusista Vaatteista pitäisi puhua römeällä äänellä.

Tekijänoikeudessa pitäisi sanoa, että lain on annettava ohjeet niin sanottujen teoskappaleiden eli kirjojen, kirjoitusten, valokuvien, äänilevyjen ja lukemattomien muiden käsittelystä ja jätettävä mahdollisimman vähällä tämä osaksi metafyysinen ilmiö, "teos".

Olisi siirryttävä tekijän oikeudesta (droit d'auteur) tekijänoikeuteen (copyright).

Siihen eivät ranskalaiset suostu. Eivätkä italialaiset.

Niin etä se siitä.

Lakimies-lukijoilleni sanon lakimieskielellä, että skandinaavisen realismin hengessä toteutettu jaottelu henkilötahoihin ei onnistu ja on vanhentunut. On siirryttävä selviin kaupankäynnin sääntöihin ja numeroihin perustuvaan tulonjakoon.

Staattinen oikeus on kirjoitettava dynaamiseksi ja vielä "differentiaaliseksi" niin että muutoksen lisäksi otetaan huomioon muutoksen suunta ja nopeus.

Derivoitua tekijänoikeutta.

Tiedän että tämä on vaikeaselkoista. Olkoon. Kirjoitan tästä sata postausta, en kuitenkaan satana peräkkäisenä päivänä.