Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
15. maaliskuuta 2006
Moussaoui
Voisiko näin käydä Suomessa?
Meneillään on rikosjuttu, joka voi johtaa kuolemanrangaistukseen, ja tuomari heittää joukon keskeisiä todistajia oikeudesta.
Suomessa näin ei kävisi oikeudenkäynnin alussa eli alioikeudessa. Sama vaikeus, jonka tuomari Brinkema ratkaisi eilen, on ollut esillä muutoksenhaun yhteydessä. Myös meillä lopputulos voisi olla sama.
Amerikkalaisessa rikosoikeudenkäynnissä on paljon todistelua koskevia sääntöjä, jotka vaikuttavat eurooppalaisista hyvin vierailta ja voivat johtaa siihen, että syyllinen pääsee teknisten syiden takia rangaistuksesta. Ne johtavat myös siihen, että asianajajien temppuilu on mahdollista ja sitä tapahtuu melkein samalla tavalla kuin televisiossa ja elokuvissa näkee.
Syy on pohjimmiltaan valamiehistö. Koska jury kootaan maallikoista, tuomari joutuu valvomaan, ettei jury ota syyllisyysarvion perusteeksi todisteiksi kelpaamattomia asioita.
Kun valamiehistö on antanut lausumansa, siitä ei voi valittaa. Syyllisyyskysymys on siis kerralla lyöty lukkoon. Oikeuskysymyksistä voi valittaa, sillä anglosaksinen perinne jakaa tosiasiakysymykset valamiehille ja oikeuskysymykset tuomarin ratkaistavaksi.
Minusta valamiesjärjestelmä on toimimaton ja turmiollinen. Useimmat amerikkalaiset kollegat pitävät sitä oikeusvaltion peruspilarina, johon ei saa missään tapauksessa kajota. Arvaukseni on, että amerikkalaiset muuttavat valamiskäytäntöään ennen pitkää ja luultavasti loputtoman väittelyn jälkeen. Pelottava osa parhaista lakimiehistä on keskittynyt perustuslain tulkintaa ja oikeusturvan perusteita sivuaviin kysymyksiin, niin että tyydyttäviä kompromisseja ei ole näköpiirissä.
Todistajan "saastuminen" ei siis ole eurooppalaisen oikeudenkäynnin ongelma (ottamatta tässä lukuun Iso Britanniaa eräissä tilanteissa).
Silti tuomioistuin voi ratkaisussaan itse asiassa todeta todistajan "saastuneeksi" ja sanoa, että hänen lausumalleen ei anneta arvoa. Tämän tyyppisiä kysymyksiä ratkaistiin Bodom-oikeudenkäynnin yhteydessä.
Tuomioistuin arvioi todistajankertomusten luotettavuuden. Tavallisimmin katsotaan, että todistaja ei ole kyennyt esimerkiksi tilansa (humala) tai tilanteen vuoksi tekemään luotettavia havaintoja ja siis kertomaan niistä uskottavasti.
Todistajan "valmentamista" olen nähnyt valitettavasti itsekin. Suomen Asianajajaliiton sääntöjen mukaan kaikki sellainen on ehdottomasti kiellettyä ja voi johtaa liitosta erottamiseen. Riita-asioissa kaikki asiamiehet eivät ehkä ota kieltoa kyllin vakavasti. Silloin kun olin itse liittoon kuuluva asianajaja, todistajiksi tulossa olevat ällistyivät joskus, kun vastasin heidän kysymykseensä, mitä oikeudessa on kerrottava:" Kertokaa totuus."
Rikosasioissa tilanne on toinen. Herra Moussaouin oikeudenkäynnissä seitsemän todistajaa oli saanut tuomarin kiellosta huolimatta lukea aikaisempien oikeudenkäyntikertojen pöytäkirjoista, mitä muut todistajat olivat kertoneet.
Lain mukaan tuomarin ratkaisu oli oikea ja ainoa mahdollinen. Valtion puolesta asiamiehenä toiminut Carla Martin on nyt Yhdysvalloissa kuuluisa henkilö, mutta hänen uranäkymänsä eivät ole hyvät. Hän toimi tavalla, joka olisi johtanut reputukseen tentissä tai jo tiedekunnan (Law School) sisäänpääsykokeessa.
Ehkä saamme kuulla jatkossa, miten näin pääsi tapahtumaan. Tämän päivän tiedoilla ei voi muuta kuin ihmetellä.
Oikeusmurhan vaaraa ei oikeastaan ole, koska syytetty on tunnustanut jutussa niin että hänelle tulee 911-hyökkäysten osallisuudesta tai avunannosta elinkautinen joka tapauksessa.
Amerikkalaiset todistamis- ja todistekiellot eivät ole pelkkää pelleilyä. Tarkkaavaisten elokuvan katsojien ja dekkarin lukijoiden hyvin tuntema, nykyisin aika pitkälle muutettu "Miranda" oli järkevä sääntö. Korkein oikeus näet päätti aikoinaan, että luvattoman kotietsinnän tai laittoman takavarikon yhteydessä poliisin haltuun joutunut todiste ei kelpaa oikeudenkäynnissä.
Tuolla ratkaisulla korkein oikeus lopetti tunnustukseen kiduttamisen eli kolmannen asteen kuulustelun, joka oli esimerkiksi Chicagossa ja Kaliforniassa poliisien suuresti suosima keino. Tarinat todisteiden "istuttamisesta" (planting) esimerkiksi epäillyn kotiin tai epäillyn lavastamisesta syylliseksi (frame-up) eivät nekään valitettavasti ole perättömiä.
Joka tapauksessa ilmoitan olevani jossain määrin eri mieltä kuin arvostetut opettajani ja monet kollegani. Minusta nimittäin ihmisten epäilyissä ja eräitten kovakouraisten juristien räksytyksessä on jonkin verran perää: syytetyn oikeusturvaan on kiinnitetty niin paljon huomiota, että rikoksen uhrin oikeudet ovat joskus jääneet taustalle ja ihmisten hengen, ruumiin ja omaisuuden turva vähemmälle.
Näitä ongelmia olisi pohdittava hellittämättömästi kokonaisuutena. Ne ovat vaikeita. Yleistävillä huitaisuilla ei päästä mihinkään.
Ne lukuisat suomalaiset, jotka pelkäävät vankien pääsevän liian vähällä, voivat nukkua yönsä rauhassa. Tunnen vankeja ja olen käynyt vankiloissa, useinkin. Kyllä ne ovat sellaisia paikkoja Suomessakin, että ei sinne tee kenenkään mieli takaisin.
Luultavasti olen samaa maata kuin etenkin talousrikosten yhteydessä Pasilan putkaan viedyt itsensä paremmiksi ihmisiksi arvioivat eli hyvätuloiset ja koulutetut. Poliisien puheiden mukaan tällainen tyyppi - esimerkiksi professori - laulaa muutaman tunnin putkassa pitämisen jälkeen kuin kanarialintu.
Ad Petrus:
VastaaPoistaEn ole samaa mieltä. Rodney King -mellakat alkoivat valamiehistön päätöksestä, jossa videolta nähdystä huolimatta poliisit katsottiin syyttömiksi makaavan miehen pieksemiseen.
Tarkkaan ottaen valamiehistö ei voi päättää itse laista. Kyllä "lainvastainen" ratkaisu on aina "not guilty" eli laki ei vain sovelleta.
Tietääkseni jotkut niistä ihmisistä, jotka tappavat lääkäreitä siksi että nämä tekevät abortteja esimerkiksi raiskaustapauksissa, perustelevat menttelyään juuri noin - "kyllä kansa tietää".
Sinä ja esimerkiksi minä voisimme olla tuota mieltä pyöräilykypärästä, mutta pienten lasten isoisänä olen sitä mieltä, että heidän pitää käyttää kypärää ja on hyvä, että voi sanoa: on pakko, laki vaatii, poliisi käskee...
Toisin sanoen olemme kehäpäätelmässä. Se mikä on yhdelle järjetön laki on toiselle järjellinen ja kolmannelle hengentärkeä ja välttämätön.
Ad Toipila:
VastaaPoistaOnpa hirveä juttu.
Olen ollut syyttäjän valitettua tuomitsemassa porukoita väärästä valasta tuon tyyppisissä tilanteissa.
"Usko oikeuslaitokseen" on vähän erikoinen asia. Usko oikeuslaitoksen erehtymättömyyteen on lapsellista eikä edes tuomareiden oikeamielisyyteen voi aina luottaa.
Minä esimerkiksi uskon opiskelijoiden rehellisyyteen, vaikka aina joskus, harvakseltaan, joku jää kiinni vilpistä tentissä.
En menetä uskoani lentoliikenteen turvallisuuteen, vaikka lentokoneita putoaa vähän väliä, enkä kykyyni selviytyä auton ratissa, vaikka tiedän riskit ja sen etten ole häävi autoilija.
Kun tein väitöskirjaa, laskin muutoksenhakemuksista, että 99 % alioikeuden ratkaisuista jäi lainvoimaisiksi (hakemusasiat huomioon otettuna), hovioikeus muutti asiallisesti alioikeuden ratkaisua alle 10 prosentissa käsittelmistään asioista ja korkein oikeus vain parissa prosentissa asioista.
Kun ajatus tuomareiden salaliitosta on oloissamme absurdi, sanoisin että 99 % oikeita ratkaisuja oikeuttaisi jo kultaiseen ampujamerkkiin.
Laki ja yleinen käsitys lain tai tuomion sisällöstä taitavat usein olla eri asia (kuten lähestymiskielto turkistuottajien tapauksessa, ks. kommentti Kemppisen pilakuva ja laki -kirjoitukseen). Pyöräilykypärästähän todetaan lopulta aika ympäripyöreästi:
VastaaPoista"Annettu Helsingissä 15 päivänä marraskuuta 2002; Laki tieliikennelain muuttamisesta
(...)
90 §
Polkupyöräilijän suojakypärän käyttö
Polkupyöräilijän ja polkupyörän matkustajan on ajon aikana yleensä käytettävä asianmukaista suojakypärää.
Tämä laki tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 2003."
(http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2002/20020954)
Aika pehmoa tekstiä. Kyseisen lain muotoon sommitellun suosituksen "järkevyys" asettuu yhteyksiinsä HUS:n neurologin kommentoitua kasvavia hoitokuluja sanomalla, että tehokkain tapa *puolittaa* paisuneet neurologian hoitokulut on saada kansalaiset käyttämään pyöräilykypärää ja autossa turvavöitä. Sen jälkeen selvittäisiin ihan hyvin nykyisillä budjeteilla. Aika järkevää, vai mitä? Ainakin kypärän avulla se järki pysyy paremmin päässä...
;-)
Ad Jari Lehtinen:
VastaaPoistanäytin 1980-luvulla oikeustieteellisessä luennoillani elokuvia (tekijänoikeutta ehkä rikkoen) VHS:ltä. Perusvalikoima oli Hurja joukko, Nurnbergin tuomio, 12 vihaista miestä ja se liian nokkela rikos- ja oikeudenkäyntijuttu, jonka nimi alkukielellä on Wittness for the prosecution (Chalres laughton, Tyrone Power, Marlene Dietrich).
Pelkään että Lumetin filmi oli liian fiksu.
Ihmisiä ei saa millään myöntämään todeksi sellaista mitä he eivät halua myöntää todeksi.
Ad Antti Raike:
VastaaPoistavastasin sananvapausasiaan pilakuva-blogin yhteydessä.
Kypäräpakosta - turvavöiden ja kattonopeuden vaikutus liikenteen kuolemantapauksiin oli valtava.
Luvut on helppo hakea verkosta - suuruusluokka oli muistaakseni se että noin vuonna 1973 kuoli liikenteessä 1 000 ihmistä ja nykyisin 450, vaikka liikennesuorite on lisääntynyt ties miten paljon - kertaluokalla.
Ad Sikuri:
VastaaPoistaEsitän perusvastauksen - asianajajan tehtävä ei ole esittää totuutta asiassa, vaan esittää asiakkaansa eli päämiehensä puolesta puhuvat seikat. Vastapuoli, rikosasiassa syyttäjä ja riita-asiassa toinen osapuoli, tekevät saman. Tuomioistuin yrittää löytää totuuden.
Yksi perustelu on se, että näin menetellen asia tulee monipuolisesti esitetyksi ja kaikki mahdollisesti asiaan vaikuttavat seikat esitetään tuomioistuimen harkittavaksi.
Toinen perustelu on tämä: totuus ei ole aina lainkaan selvitettävissä. Esimerkiksi tekijän tahallisuus on aina päätelmä. Kuka tietää, mitä toisen päässä liikkui: oliko tekijällä tarkoitus tehdä rikos, oliko hän välinpitämätön tekonsa seurauksista vai oliko tapahtuma niin sanottu tapaturma eli tosin tekijän aiheuttama mutta ei hänen syytään.
Ero on suuri. Autolla voi syyllistyä tappoon tai jopa murhaan, mutta joskus auton eteen säntää tien ravista humalainen ja kuljettaja on ehkä ajanut hiukan liian kovaa.
Sen vuoksi on paikallaan sanoa, että pyritään prosessuaaliseen totuuteen eli tekemään oikean ja todenmukainen johtopäätös kaikista selville saaduista, oikeudenkäynnin kuluessa ilmenneistä asioista.
"Oikeuden voittaminen" ei ole tuomio tai vapautus vaan esimerkiksi ankarampi tuomio tai lievempi tuomio.
Kaikesta nyt kirjoittamastani huolimatta asianajajan tehtävä on moraalisesti ongelmallinen. Mielestäni asianajaja ei saa ajaa "väärää asiaa" eli pyrkiä tulokseen, jonka hän tietää vääräksi.
Mutta jos se on käytönnössä mahdollista, kannattaa katsoa Nurnbergin oikeudenkäyntiä tai Adolf Eichmannin oikeudenkäyntia kuvaavat elokuvat. Näillä hirvittävillä sotarikollisilla oli kunnon asianajajat, koska edes Göring ei ollut aivan yksinkertainen tapaus.
Sitten voi verrata näihin oikeudenkäynteihin entisen Neuvostoliiton prosesseja tai nykyisin useissa itäisissä maissa harrastettuja poliittisia oikeudenkäyntejä.
Kyllä siinä on ero.
Kyllä jokaisen syytetyn on saatava puolustautua ja yrittää vaikuttaa tuomioonsa, ja hänellä on oikeus saada tässä asiassa ammattilaisen apua.
Loppujen lopuksi valtiovalta ja tuomiovalta ovat oikeutettuja ja oikeudenmukaisia vain jos vallankäyttäjät itse noudattavat tarkasti näitä sääntöjä.
Ad MF & Olli
VastaaPoistaLukekaa muutkin MF:n kommentti. Se on pelkkää asiaa.
Ollin kanssa olisin varovasti samaa mieltä.
Suomalainen järjestelmä todella on se, että "väärin hankitut" todisteet esitetän ja harkitaan ja sitten tuomion yhteydessä esimerkiksi todetaan, että näiden todisteiden merkitys on vähäinen.
Viittaamani Sonera-kirjaa koskeva juttu oli erikoisen pulmallinen, koska siinä oli kysymys peruuttamattomasta asiasta eli kirjoittajan nimestä, jonka kustantaja (Heikki Haavikko) oli oikeutettu pitämään omana tietonaan, mutta joka oli tullut muussa yhteydessä ilmi.
Se on todella niin vaikea tilanne, että olen onnellinen, ettei minun ole pakko hakea siihen oikeaa ratkaisua, koska totuus on, etten tiedä, miten asiassa olisi meneteltävä.