Made (in Finland)

Rouva laittoi mademuhennosta. En osaa kylliksi kiittää.

En harrasta ruuanlaittoa, mutta syömistä harrastan ja olen aika hyvä siinä.

Mademuhennoksessa oli mukana maksa ja mäti, joka hajoaa hauskasti ryyneiksi. K-kaupan poika kunnostautui ja nylki mateen valmiiksi. Rouva kunnostautui ja perkasi sen ennen keittämistä ja sitten vielä siivilöi.

Kun taannoin tarjottiin hernesosekeittoa, nyt on saatu todellisia herkkuja. Lisäksi löysin Lappeenrannasta pikku ravintolan, joka italialaisuuden varjolla tarjoaa aivan tavallisia maksapihvejä, perunamuusia ja puolukoita. Ne ovat hiukan vaikeita valmistaa, mutta voi mitä herkkua hyvin tehtynä! Samaa luokkaa kuin silakat.

Hyvä ettei mateeseen ole tekijänoikeutta. Ruokalajeihin ei muuten ole eikä muotiin eikä myöskään teolliseen muotoiluun niin kauan kuin se on tavanomaista. Aino Aallon juomalasi on mielestäni nerokas mutta oikeudellisesti suojaa vailla. Puolisonsa Alvarin Savoy-maljakko on suojattu teos, koska se on oikeastaan veistos. Juristit erottavat joskus toisistaan funktionaalisen muodon ja muun muodon. Ensin mainittu on käyttökelpoisuutta lisäävä, viimeksi mainittu silmää miellyttävä. Muotoilijat eivät tällaista jaottelua käsitä. Yhtäkaikki minulla on seinällä puukkoja ja laatikossa veitsiä, jotka ovat sanomattoman sopivia ja käteen käypiä ja siten oikeudellista suojaa vailla.

New Yorkin Modernin taiteen museon vanhin edelleen myynnissä oleva esine on Sveitsin armeijan linkkari. Muistan kun isäni sai sellaisen eräältä matkustelevaiselta tuttavalta 50 vuotta sitten. Linkkari on tallella, vaikka se taisi viettää yhden talven Saariselällä kivenkolossa Vongoivan maastossa. - Tämän linkkari ei ole koskaan ollut tekijänoikeuden eikä patenttioikeuden suojaama, ja sen maine ja menestys ovat perustuneet rehellisiin ja kannatettaviin asioihin, etenkin korkeaan laatuun (ja korkeaan hintaan). Kaikissa maailman halpahalleissa on jäljitelmiä, joista äkkiä katsoen puuttuu vain vaakuna-logo ja nimi Victorinox eli Victor-inox (ruostumaton teräs).

Ehkä tuon linkkarin tarina on loppumassa. Viimeksi minulle keuhkottiin lentoasemalla runsaan tuuman kokoisesta versiosta, jossa on vain yksi terä ja kynsiviila. Onneksi se tapahtui Suomessa. Kerroin virkailijoille, miten näppärästi eräs hyvä ystäväni tappaa vihamiehiään vankilassa - hammasharja kouraan niin että sen varsi ulottuu tuuman kouranpohjasta, eikä muuta kuin ohimoon. Hilti-periaate. Henki lähtee. Kysyin lentokenttäihmisiltä, miksi he eivät vie siis hammasharjojakin.

Kerran olen joutunut postittamaan linkkuveitsen itselleni lentokentältä. Se oli se pieni Leatherman, jolla olen kerran keinotellut itseni jopa hissistä, kun se pysähtyi kerrosten välille. Samalla lennolla käytettiin metallisia ruokailuvälineitä niin että se siitä.

Blogistiveli saattoi tietooni oikeudellisen ongelman, joka on hiukan hankala. Hänkin käyttää blolgeissaan pieniä kuvia, ja nyt kuvaaja vaatii rahaa pikku valokuvasta, joka esittää kanavaa.

Kuvapankkien perustaminen on amatööreillekin kiitettävä hanke. En usko että sillä rikastuu, mutta silti. Sähköposteissa blogisti sanoo, että netti on tori, kaikille avoin. Valokuvaaja sanoo, että torillakin täytyy maksaa ostoksistaan. Kuvatoimisto Carrtina on hinnoitellut verkkosivustoille tarjotut kuvat sangen kohtuullisesti.

Asiassa on ongelma. Molemmat ovat oikeassa. Valokuvan ottaminen kotisivujen tai vastaavien koristeeksi on tyypillisesti sellaista toimintaa, johon on saatava lupa ja josta on yleensä maksettava korvaus. Jos kotikuntani Kirkkonummi tai seurakunta haluaa kotisivulleen tapulista tai kirkosta sellaisen valokuva, jossa perspektiivi ei kaadu, niin sopii ostaa. Ei ole kallis.

Siis pikku kuvatoimisto myy kuvia erilaisista luonnonkauniista paikoista, ja se on aivan oikein. Sen kotisivulla on thumbnails-kokoisia kuvia ja suurennuksia, joista tule kaappaamalla vaatimattomia alle 1 Kb tiedostoja..

Blogisti on oikeassa. Blogin kirjoittaminen ei ole elinkeinotoimintaa eikä siitä saa ansioita välillisestikään, päin vastoin, ikuisen häpeän.

Olen suosittanut aikaisemminkin sellaista tulkintaa, että ei-kaupallisessa ja ei-virallisessa käytössä valokuvien siteeraaminen verkossa olisi luvallista niin kauan kuin pysytään alhaisissa resoluutioissa. Alhaisella tarkoitan giffiä tai jpegiä, jota ei auta suurentaa paljon postimerkkiä suuremmaksi - itse käytän blogissani juuri sellaisia.

Lähden siitä tulkinnasta, että kuvan paneminen verkkoon sisältää luvan sen rajoitettuun käyttämiseen. Miksi niitä muuten pantaisiin verkkoon? Kuvan katsominen näytöltä on nimittäin oikeudellisesti kuvan käyttämistä. Linkin laittaminen ei ole sitä.

Kun sanon ei-kaupallinen ja ei-virallinen, jälkimmäisellä tarkoitan kuntia, laitoksia, seurakuntia ja valtiota. Minulla on HIIT-kotisivullani oma kuvani kiusantekomielessä - poltan kuvassa piippua, ja se kuva herättää jatkuvasti kauhistuneita kommentteja. Onko tupakoiva henkilö sopiva ohjaamaan lapsiamme tohtorin tukinnossa? Ei ehkä ole. SS- ja Gestapo-miehetkin tumppasivat aina ennen kuin tarttuivat konepistooliin ja käänsivät sen alastomiksi riisuttuja siviilejä kohti. Se on hienoa käytöstä ja osoittaa moitteetonta kotikasvatusta. Kuten lääkärin poika Humphrey Bogart sanoi, hieno mies ei koskaan lyö naista savuke suussa.

Kaipaisin kovasti oikeusriitaa kuvan siteeraamisesta. Asia on nimittäin epäselvä. Norjan lakitekstin ja ruotsalaisen mietinnön mukaan kuvan siteeraaminen olisi sallittua vain arvostelevassa ja tieteellisessä yhteydessä. Saksaa sitovat samat EY-direktiivit kuin meillä. Siellä taideteoksen ja valokuvan siteeraamista ei mainita lakitekstissä mutta kaikkien selitysteosten mukaan siteeraaminen on sallittua.

Asia olisi onnen omiaan tekijänoikeusneuvoston mietittäväksi.

Joka tapauksessa blogeja ja erilaisia amatöörien fanisivuja ja vastaavia ajatellen lainsäädännössä on aukko.

Olisi koeteltava, onko tulkintani "hiljaisesta suostumuksesta" oikea.

Mahtoiko sitä eilistä madetta jäädä? Käynpä katsomassa.