Optiot ja laki

Kaikki viranomaiset ovat sanoneet, että lain mukaan ei ole mahdollista periä Fortumin optionsaajilta mitään takaisin. Mennyt mikä mennyt. Molemmat presidenttiehdokkaat ovat kysyttäessä pitäneet näitä optioita kohtuuttomina, koska rahaa tuli liikaa ja syistä, joihin johtajat eivät olleet vaikuttaneet.

Tartun tähän asiaan, koska kummastelen virallista laintulkintaa.

Tieto on nimittäin väärä. Optiosopimuksiin voisi tarttua jälkikäteen, eikä ole mahdotonta, että tuomioistuin kohtuullistaisi niitä. Laissa (oikeustoimilaki 36 §) on määräys:"Jos oikeustoimen ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan joko sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat."

Sääntö on tunnettu mutta sitä sovelletaan tuomioistuimissa harvoin. Selvä lähtökohta on, että huono kauppa tai liiallinen maksu ei ole kohtuullistamisperuste. Siitähän Fortumin asiasssa on kysymys.

Mutta tässäkin on raja. Muistan ensimmäisen ja toisen öljykriisin aiheuttamat oikeudenkäynnit rakennusurakoista, joiden taloudellinen perusta romahti. Öljyn hinnan yhdeksänkertaistumista lyhyessä ajassa ei kukaan ollut arvannut ennakolta.

Sopimuksiin ei kajottu, mutta korkeimmassa oikeudessa asioita mietittiin pitkään ja hartaasti. Laki säädettiin 1982, ja öljykriisi oli yksi vaikutin.

Force majeure on ollut vuosisatoja peruste vetäytyä sopimuksesta. Se on suomeksi "voittamaton este". Sen ohella on ainakin sata vuotta käytetty muita vetäytymisperusteita, joista on käytetty muun muassa nimitystä "liikavaikeus" (laesio enormis). Suoritus ei ole mahdoton, mutta suunnaton.

Saksassa siviilioikeus siirtyi uusille urille 1920-luvun jättiläisinflaation johdosta. Siitä alkaen todelliset intressit ja taloudellinen tausta on otettu huomioon sopimuksen sitovuutta harkittaessa. Tunnettu pohjoismainen versio on nimeltään "edellytysoppi". Muuan edesmenneistä opettajistani julkaisi etevän tutkielman aiheesta puoli vuosisataa sitten - myyjän sidonnaisudesta olosuhteiden muututtua.

Suurten toimijoiden kesken ja nykyisin myös YK:n ja muissa kansainvälisissä kauppaoikeuden mallilaeissa sopimushäiriön seuraus ei ole välttämättä purku, vaan uudelleen neuvottelu (renegotiation). Käytäntö on aivan tavallinen myös sovittua hintaa koskevissa asioissa, koska niin usein sopimussuhde on molemmille osapuolille tärkeämpi kuin viimeisen päälle tingitty hinta.

Ei siis ole tavatonta, vaan tavallista, että allekirjoitetun sopimuksen mukainen hinta eli vastike otetaan uudelleen mietittäväksi kesken sopimuskauden. Kaikki tuomarit tietävät, että sopimussuhteissa useimmiten toinen voittaa ja toinen häviää. Mutta sitten on tilanteita, joissa epätasapaino on sietämätön.

Koska olen juristi ja entinen virkatuomari, en arvaile, miten Fortumin asiassa kävisi tuomioistuimissa.

Haluan vain osoittaa sormella sitä tosiasiaa, että valtio-omistajan pitäisi tunnustaa toimineensa sopimuksia tehtäessä ajattelemattomasti ja lyhytnäköisesti saadakseen jutun järkevästi vireille. Voi olla, että kenkä puristaa juuri tästä.

Vaihtoehtojakin on. En neuvoisi yrittämään perusteettoman edun palauttamista, mutta useimpien maitten oikeusjärjestys tuntee kannetyypin, joka perustuu "epäoikeutettuun rikastumiseen" (unjust enrichment).

Optioilla halutaan kuulemma sitouttaa johtajia ja siis rakentaa entistä ehompaa yhtiötä. Mielestäni tämä perustelu on falski. Johtajien ahneudella ei näytä olevan rajoja. Jos valtio haluaa saada kovan luokan ammattilaisia, sen on maksettava sama kuin yksityiset kilpailijat.

Osakkeenomistajata ovat menettäneet kauan sitten mielenkiintonsa yhtiön asioiden pitkäjänteiseen hoitoon. Heille riittävät kauniisti kohoavat kurssit. Johtajat, jotka olivat ennen luottamushenkilöitä, ovat nyt liikekumppaneita, ja saavat toimia suunnilleen niin kuin sika rukiissa.

Tämänkertaisen saarnani lopuksi haluan korostaa erästä poikkeamaa. Tiedotusvälineet käsittelevät kapitalistien voittoja ansiotuloina ja kauhistelevat perheyhtiöiden omistajien tuloja. Se on mielestäni aivan eri asia. Perheyhtiöt - kuten SanomaWSOY ja Kone - toimivat voiton tai tappion riskillä. Optiojohtajilla on peruspalkkansa, jos lottovoitto jääkin saamatta. Jos yhtiö menee huonosti, se menee nurin.

Talousfilosofiani mukaan - eli tätä en osaa todistaa eikä kukaan toinenkaan osaa - liikeyritysten menestys on se tekijä, joka lisää kansakunnan varallisuutta. Aikoinaan pilkatut omistajat ovat hyväntekijöitä, ja perheyhtiömme ovat yleensä erittäin hyvin hoidettuja. Lisäksi perheyhtiön omistailla on hyvin monissa tapauksissa vietti pitää oma kulutustasonsa järjen rajoissa ja investoida omat ansionsa tuotannon kehittämiseen. Tässä mielessä en näe työn ja pääoman vastakkainasettelua muualla kuin pikavoittoihin tähtäävässä havittelussa eli spekulaatiossa.

Ehkä on väärin syyllistää ketään, mutta Fortumin julkiskuva ei kyllä kohentunut optioista eikä usko valtion omistajantaitoihin myöskään edistynyt. Ylettömillä optioilla saavutetut päämäärät jäivät tavoittamatta. Iso ero, kun vertaa esimerkiksi Nokian optioihin, joita vastaan ainakaan minulla ei ole mitään huomauttamista.

Optiokannustin oli huono ajatus. Sen kehittäjät eivät ottaneet huomioon, ettei suuryhtiöissä ole enää johtajille todellista vastapainoa, kuten ennen liikepankit ja sitä ennen osakkeenomistajat. Nyt omistajien valtaosa on monikansallisia rahastoja, joita todella kiinnostaa vain pääoman tuotto ja mahdollisuus kierrättää sitä vilkkaasti.

Jos olisin palkkaamassa johtajia firmaan, kysyisin haluaisivatko hakijat puoli miljoonaa euroa kuussa, ja hylkäisin kaikki jotka haluavat.

Yrityksen tärkein tehtävä ei ole tuottaa mahdollisimman paljon rahaa, vaan pysyä hengissä, hyvinä aikoina ja huonoina. Se edellyttää paljon muutakin kuin rahaa.