Kylläpäs

Marcus T. Cicero oli melkoinen blogisti mutta parhaimmillaan murhaoikeudenkäynneissä ja herjauskirjoituksissa.

Kun tänään on Suuri Vaalikeskustelu, en malta olla sanomatta paria sanaa väittelytaidosta eli retoriikasta. Jatkan vaikeista tekijänoikeudellisista aiheista siitä selvittyä.

Mainio tohtori Juhana Torkki on Helsingin Sanomissa arvioinut ehdokkaiden puheita ja teki tänään samaa aamutelevisiossa.

Retoriikka oli oppiaineena pitkään kateissa, mutta palasi Ranskassa 1960-luvun lopulla "uusretoriikkana", joka on varteentettava aihe.

Asiantuntijat kiinnittivät huomiota siihenkin, miten eräät ehdokkaat osaavat kiepauttaa ikävän kysymyksen huumorilla edukseen.

Tämä on tuttu kuvio. Lentävät tulevat taloon ja yksi heistä mörähtää: "Täällä pitäisi olla pontikkatehdas."

Isäntä:"Niin pitäis."

Kaikki on siis kiinni puhetilanteesta, äänenpainoista, taimauksesta ja kielen rikkauksista.

Asiantuntijat eivät raatsineet mainita, että hyvä ihminen ei pärjää väittelyssä. Yritys antaa asiasta oikea kuva johtaa pitkiin lauseisiin, jotka eivät kiinnosta (Lax). Armeijassa opetettiin retoriikan perussääntö:"Mitä alokas sönköttää?" - Ei saa sönköttää, vaikka olisi kuinka oikeassa.

Hävytön yksinkertaistaminen (Soini, välillä Niinistö) miellyttää kuulijaa.

Tein taannoin saman itse lainaten erään kauhavalaisen Passilan Erkin lausetta. Olin sönköttänyt jotain sangen julkisessa tilaisuudessa. Joku ojensi kirjaa tai lehteä ja sanoi:"Mutta katsokaa, professori, mitä tässä lukee." Katsoin ja sanoin:"Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin."

Oli muistaakseni kirkon tilaisuus. Muuten en olisi kironnut.

Tämä ei ole kyynisyyttä. Kyynisyys on lapsekas asenne. Minkä tahansa asian voi raastaa alas. Mutta luin kerran Jaurès'n ja Gambettan puheita, joita joku hyväkäs oli pikakirjoittanut. He olivat 1800-luvun lopulla maailman parhaita poliittisia puhujia. Asiantuntevien kuulijoiden mukaan Lenin oli mehupoika vuonna 1914 surmatun marxisti Jaurès'n rinnalla. Ja kun radikaali Gambetta puhui Pariisin kaupungintalolla, aikakauden ilkeimmätkin kirjallisuusihmiset (kuten veljekset Goncourt päiväkirjansa mukaan) onnittelivat toisiaan vesissä silmin siitä, että näin saatiin kuulla historiallisesti käänteentekevä mestaripuhe.

No minä siis luin niitä puheita, ja ne ovat ihan roskaa. Toisin sanoen sisältöä niissä ei ole juuri lainkaan. Ne ovat puhuttuja lauluja - tihentymät, nousut, paisutukset, laskut, hiljaisuudet aistii paperiltakin. Mutta ei niissä mitään asiaa ole.

Churchill puhui aina paperista. Eräässä elämäkertateoksessa on Blood, sweat, toil and tears -puheen käsikirjoitus. Siihen on koneella kirjoitettu "änkytä... toista, ole tapailevinasi oikeaa sanaa". - Churchill puhui nuorena poliitikkona ilman paperia parlamentissa ja jäi heti toiseksi. Hän oli hyvä oppimaan. Se on poliitikon tärkein ominaisuus. Se oli viimeinen vapaa puhe. Vuosi oli ehkä 1904.

Retoriikan tyyssija on vaalikeskustelujen ohella suullinen oikeudenkäynti. Isäni oli voimansa päivinä erittäin hyvä litigaattori ja pyöri raastuvan lattialle kuin Stockmannin ovi. Ihmiset luulevat, että hyvä asianajaja vikittelee puheillaan tuomaria. Ei onnistu Suomessa. Isäni erikoiskeino, joka hurmasi ilkeätkin virkatuomarit, oli hirvittävä asian osaaminen. Hän osasi oikeudenkäynnissä ulkoa jopa poliisitutkintapöytäkirjan diaarinumerot ja "auttoi" syyttäjää mainitsemalla muistista paksun pöytäkirjan sivunumeron, jota toinen oli kiihkeästi etsimässä. Kun sanottava oli myös mietitty ja lausumat lyhyitä, kyllä istuva tuomari oli usein myytyä miestä.

Mutta ei asianajaja onnistu sumuttamaan tuomioistuinta. Itse haltioiduin jo 25-vuotiaana auskultanttina, kun Kalle Ståhlberg ja Tebe Obstbaum ajoivat supervaikeaa Espoon Vesihuollon juttua ja heidän ansiostaan kaikki kävi kuin katrilli. En minä olisi siitä tuomarin tehtävässäni selvinnyt, elleivät asianajat olisi esittäneet oikeita papereita ja puheita oikeassa järjestyksessä oikealla hetkellä. - En edes muista, kuinka juttu päättyi. Paskapuheita ei esiintynyt lainkaan, saatika tunteisiin tai korkeisiin periaatteisiin vetoamista. Siinä oli osaavat kirvesmiehet ja kokematon kymppi, mutta valmista tuli.

Isäni osoitti taipumuksiaan retoriikkaan eli väittelemisen taitoon jo opiskelijana. Hän kuului siihen sodan käyneiden sukupolveen, joka luki tutkinnon hirvittävää vauhtia päästäkseen äkkiä leipään kiinni. Niinpä rikosoikeuden suullisessa tentissä hankalaksi tiedetty professori H. katseli hänen opintokirjaansa ja sanoi kauhistuen:"Ylioppilas Kemppinen on ollut alle kuukausi sitten työoikeuden tentissä ja yrittää nyt tenttiä rikosoikeutta. Minä luin aikoinani kymmenen kuukautta rikosoikeuden approbaturiin. Luuleeko ylioppilas Kemppinen olevansa kymmenen kertaa etevämpi kuin minä?"

Isäni vastasi:"En luule. Kun Herra Professori opiskeli, silloin oli pakko turvautua virheellisiin vihkosiin ja heikkotasoisiin luentoihin. Nyt meillä on sitä vastoin käytetävissämme oivalliset ja ajanmukaiset oppikirjat, ja näitä niteitä olen jatkuvan mielihyvän tuntein tutkinut toisarvoisiin tentteihin valmistatumisen lomassa jo joulusta asti, jolloin ostin kirjat tinkien muista kuluistani."

Kirjat olivat tietysti kuulustelevan professorin kirjoittamia.

Professori mietti hetken ja kirjoitti hyväksymismerkinnän opintokirjaan.