Kuva on peräisin The New Yorkerista noin vuodelta 1985. Asia on ajankohtainen.Mozart ei ole viihdyttävä kilinää. Muoto ja voima ovat jatkuvasti jännitteisessä suhteessa toisiinsa ja siksi mikään ei ole vain iloista tai vain surullista.
Marsipaani-Mozartin mielikuvat katoavat kuuntelemalla esimerkiksi pientä c-molli-sinfoniaa nro 25. Jos jostain saa Harnoncourtin johtaman esityksen, niin jo on repäisevä meinkin.
Romaanikirjailija - Styron - kuvasi aikoinaan kohtausta, jossa Sofie ja hänen miesystävänsä ovat päätyneet kaksoisitsemurhaan. Sopivasta taustamusiikista keskustellaan. Bachin joskus kuoleman kehtolauluksi sanottu jakso kantaatista BWV 147 Herz und Mund und Tat und Leben - eli Kristus, valo valkeuden, on esillä.
Valinta on kuitenkin paras mahdollinen. Mozartin Sinfonia Concertante, keskimmäinen eli väliosa. Nimi johtuu siitä, että kaksi viulua on solistisessa tehtävässä, viulu ja altto.
Siitä on monta hienoa levyä, esimerkiksi Zukerman ja Perlman.
Hyvää yötä, Mozart.
ei olisi Mozartin vihreitä kuulia.
VastaaPoistaSinfonia no. 25, K. 183, on g-, ei c-mollissa. Totta, se on varhaisinta täysipainoista Mozartia.
VastaaPoistaAd Anonymous
VastaaPoistaAina lipsuu - kun se on tavallaan mielenkiintoista, että Mozartin sinfonioista vain kaksi on mollissa ja molemmat g-mollissa, iso ja pieni. Ja tämä on se pieni ja vähemmän tunnettu, jota tahdon propagoida.
Ajattelin kirjoittaessani, etä se menisi snobbailuksi, jos tähdentäisin, että Sinfonia concertantella tarkoitetaan tässä kuten ylensä viululla ja altolle sävellettyä eikä puhaltimille sävellettyä samannimistä kappaletta KV 297b.
c-mollista ei tule Mozartin yhteydessä äkkiä mieleen kuin suuri messu ja muuan fantasia.
Pientä g-mollisinfoniaa kannattaakin propagoida, sitä teki myös Forman Amadeus-elokuvansa alussa. Kiinnostavaa tosiaan, että ainoat sinfoniat mollissa ovat nuo kaksi g-mollissa.
VastaaPoistaMozartin c-mollissa oleviin teoksiin on pakko lisätä vielä pianokonsertto K. 491 (joka sivumennen sanoen minun olisi varmaan pakko nimetä suosikikseni jos ruuvipenkkiin pantaisiin) ja pianosonaatti K. 457.
Olen raivoisasti eri mieltä pianokonsertoista. Es-duuri on yli muiden. E flat major rules! Jopa Perahia onnistui sen kanssa kahdesti, vanhassa setissään ja uudessa levytyksessään.
VastaaPoistaHorowitz se oli viisas mies. Ei paljon kajonnut Mozartiin - lähinnä se yksi konsertto. Kaikkien sormiin M. ei sovi.
Aikoinani hämmästyin ja ilahduin muuten Naxoksen halpislevysarjaa. Chopin (I. Biret) on mahtava, ja Mozart on kauttaaltaan ihan hyvää.
Molemmat Es-duurikonsertot jotka tunnen, K. 449 ja 482, ovat (varsin isoon) mukiinmeneviä, mutta eivät ihan parhaiden veroisia. Kumpaa tarkoitat?
VastaaPoistaMitä tulee Horowitziin ja hänen viisauteensa, hän olisi tehnyt sekä maineelleen että levyjä ostavalle yleisölle palveluksen, jos olisi jättänyt levyttämättä A-duurikonserton vanhoilla päivillään, puoliseniilinä, filigraanitekniikkansa jo aikaa sitten menettäneenä.
Saattaa tosiaan olla, että Mozart ei hänelle olisi sopinut edes voimainsa päivinä, mutta hämmästyttävän hyvin hän soitti Scarlattia 60-luvulla.
Vielä sananen Horowitzin viisaudesta. Jotenkin hän tuo mieleeni Dalin: osittain lapsen tasolle jääneitä, seksuaali-identiteetiltään häilyviä, dominoivan vaimon naineita, hyperlahjakkaita puoliautistisia yhden asian miehiä. Viisautta en Horowitzin soitossa kuule ikinä. Voi tietysti olla, että liika taustatieto sumentaa kuuntelemista.
Tietysti 482!
VastaaPoistaJännittävän samaa mieltä olemme siis myös Wanda Toscaninista.
Ennen kuin jatkamme, minun on verestettävä muistojani. Kovan klassillisen pianon alueella kannattaa aina muistaa Saksan 30-luku. E. Fischer on esimerkiksi Bach-soitollaan suuri, suuri suosikkini, ja luulen, että löytäisin jostain vanhaa Mozartia, mutta on pengottava ja katsottava kirjoista - Gieseking, Backhaus, Schnabel? Sen tiedän, että Kempf ei minua valitettavasti sytytä.
Vilkaisin iTunesin musiikkikauppaa. B-flattiä tietysti paikat täynnä. Barenboimiin suhtaudun kunnioittavan viileästi.
Mutta, kuten sanottu, Mozartin pianosonaatit - siis todella sonaatit - ovat kyllä niin suurenmoisia. Maazel teki mielestäni karhunpalveluksen Mozartin musiikille siinäkin, että D otettiin Formanin viattoman lystikkäässä leffassa niin painokkaasti esiin.
Liitän mainitsemasi pianistit Beethoveniin pikemmin kuin Mozartiin. Backhausin suoraselkäisestä, etten sanoisi seipään nielleestä Beethovenista pidän kovasti, vaikka tekeekin mieli ottaa asento sitä kuunnellessa.
VastaaPoistaKempffiä arvostan muusikkona, mutta pianistina vähemmän. Kovaranteinen, tönkkösorminen mies, sitä koulukuntaa. Schnabel on hieno, mutta hänelle on annettava anteeksi samantapaisia asioita kuin Cortot'lle Chopinissa. Giesegingin tunnen vain Debussy-pianistina.
Fischerin Bachista olen samaa mieltä, enkä sitä paitsi jaksa kuunnella soolocembaloa pitkään ainakaan levyltä, vaikka puristit kuinka vakuuttelisivat pianolla soitetun Bachin olevan jumalanpilkkaa.
Mutta Mozartin sonaatit. En omista ainuttakaan kokonaislevytystä, enkä tunne monta historiallista yksittäistä tulkintaa. Niistä vähistä Haskil ja Lili Kraus tuntuvat läheisimmiltä. Molemmilla on teeskentelemätön ja suoraviivainen ote Mozartiin. Se tuntuu oikealta, heidän soitossaan ei kuule sievistelyä.
Haskilin ja Grumiaux'n sonaatit pianolle ja viululle ovat myös suurenmoisia.
Nykypianisteista esim. paljon ylistetty Uchida kuullostaa teennäiseltä. Too much of a good thing. Ja fortepianovillitys on ihan sietämätöntä.
Piti vielä kysyä, miten Maazel liittyy Formanin filmiin? Toimiko hän konsulttina?
VastaaPoistaSiis Marriner.
VastaaPoistaFischer on levyttänyt Mozartia ja ennen sotia tehtyjä levyjä on uudelleen masteroitu levymerkillä Andante.
Tästä oleme ehkä lopultakin eri mieltä mutta mielestäni J. Jandön sonaatit Naxos-merkillä ovat kaikin puolin O.K.
Fortepianosta kun olen samaa mieltä.
Arkistojen aarteista olen kuullut mm. Arraun tulkintoja ja sitten tietenkin on Brendel.
Muistini on sekainen ja internet-yhteyteni pätkii. - Vahvoja muistikuvia minulla on kuitenkin ajalta, jolloin toimitin klassisen musiikin yöradiota YLE:ssä ja kuuntelin levystössä kaikenlaista outoa.
Siirtääkseni fokusta Mozartista - viime aikoina olen löytänyt jenkeistä sekä Hoffmannin että Godowskyn tuntemattomia levytyksiä ja käsitän nyt, miksi Chasins räyhää heistä.
Minulla muuten on Abram Chasins, Speaking of Pianists, 1958, jossa hän konserttipianistina kertoo itse kuulemastaan ja kokemastaan: Hofmann, Godowsky, Rachmaninoff, Schnabel, Paderewski, Landowska, Backhaus, Gieseking, Novaes (E. Tavaststsjernan ja T. Anhavan Chopin suosikki - on CD:llä), Casadesus, Seerkin, Horowitz.
Mozartista en muista, mutta havaitsin ilokseni että Solomonin Beethovenit ovat tulleet takaisin.
Chasinsin kirjasta saattaisi löytyä luvaton skannattu versiokin...
Kuormahevoseen voi kiintyä siinä kuin lämminveriseenkin, ja kuka meistä voi sanoa kumpi on parempi. Jandö on Naxokselle todellinen juhta, jonka harteille on pantu hurja taakka - kaikki keskeinen ohjelmisto ja vielä vähän muutakin.
VastaaPoistaTällaisena ylenpalttisuuden aikana snobismiin taipuvainen (moi, ranskaksi) saa mahdollisuuden katsella nenänvartta pitkin ylivertaista lahjakkuutta, kuten nyt vaikka Jandöa. Koko pianokirjallisuus näpeissä, ja silti arvostellaan, että tämä tai tuo pianisti kirvoitti vieläkin säkenöivämmän jeu de perlen tässä tai tuossa juoksutuksessa, syvällisemmän fraseerauksen siinä ja siinä sivuteemassa. Onhan se hullunkurista ja epäreilua.
Onko siis suhteellisuudentajuakaan?
Ei semmoisesta hajuakaan.
Jandö on tosi hyvä pianisti, luotettava luotsi melkein mihin tahansa. Hänen Mozartiaan en ole kuullut, mutta Beethoven ainakin on hienoa, ei parhaiden veroista mutta ei tylsääkään. (Here we go again...)
Chasins kiinnostaa tavattomasti. Novaesista olen lukenut, mutta mitään en ole kuullut, täytyy etsiä CD jostakin. Sattumalta luin juuri Tawaststjernan hurmaavan sofistikoituja muistelmalastuja, Voces Intimae. Hänen perheensä asui kalustetuissa huoneissa jo vuosisadan alussa ja hanhenmaksa oli pikku Erikin suurinta herkkua.
Osaako kukaan kertoa miksi HOROWIZ EI LEVYTTÄNYT RACHMANINOFIN 2 PIANOKONSERTTOA ??
VastaaPoista