Vagantit, goliardit

Onnea me

kumarramme

oikuttelevaa.

Se vähenee

tai lähenee -

ja on puistattavaa!

Se paaduttaa

ja maaduttaa,

ja murtaa hauraan mielen.

Vie vauraan maan

se mukanaan

ja hyytää järjen, kielen.

Muuttumaton,

puuttumaton

on onnen kehrän kulku.

On osamme

se onnemme

viimeinen salpa, sulku.

Tai varjona

on tarjona

sen suuri ilkivalta.

Kesken pelin

se kääntyy selin,

katoaa kaikkialta.

Tie kapinaan

vie vapinaan,

ei onni kulje myötä.

Se heittelee

ja peittelee

ikuista ilkityötä.

Se loitolla

on voitolla

ja näppää harpun kieltä.

Ei kansa maan

voi milloinkaan

ymmärtää onnen mieltä.

______________________

Tämä on se teksti, jonka säverl on tuttu päänsärkypillerien mainoksesta. O fortuna!

Yleisesti tunnettu Carmina Burna on Carl Orffin (1895-1982) sävellys eli siis aikamme musiikkia. Tekstit ovat 1100-luvulta ja nimi tarkoitta valitettavasti vain bauernilaisluostarin lauluja. Tekstit löytyivät aikoinaan ja niistä on toimitettu sekä täydellisiä että epätäydellisiä versioita, joista käyttämäni Heidelberbgin konkordanssi on kai pätevin.

Mone teksteistä, kuten eilen julkaisemani "Estuans interius" ovat säilyneet katkelmina jopa ylippilaslauluissa. "Meum est propositum" eli esim. "Tahdon kuolla kapakkaan" on monissa laulukirjoissa. Yleensä siitä on vain muutama säkeistö.

Kuten yksi kommentoijista, olen huvittunut tästä "tunnustuksesta", jossa kirjoittaja luetellessaan syntejään innostuu niistä silmin nähden. Mieleen tulee vertauskohtana myöhäisempi Francois Villon, joka oli 1400-luvulla samassa asemassa kuin tämän kirjoittajana pidetty "archipoeta" eli suur-runoioija - nimittäin tyrmässä miettimässä menneitä syntejään. Villon oli toimen mies ja murtautui kavereineen Navarran kollegioon jouluyönä saadakseen raha-arkusta apua juopotteluharrastukseensa. Archipoeetasta ei tiedetä juuri mitään.

Vagantti-perinne sitä vastoin on aika tunnettu, ja siitä on useita kirjoja. Panin tähän mahdollisimman akateemisen valokuvani viime perjantailta, koska vagantit olivat nimenomaan opiskelijoita, papin planttuja. Heidän erikoinen harrastuksensa oli opintojen laiminlyöminen - dimittamus studia. "Jätimme luvut, koska vetelyys viehättää".

Heillä oli tapana myös häiritä kunnon ihmisiä. Erään kerran aikakirjoihin merkittiin, että vagantit sotkivat uskonnollisen kulkueen järjestämällä kilpailevan kulkuaan, jossa joku veti härskiä silliä narusta ja toiset yrittivät tallata sillin päälle.

Keskiajan huligaaniperinne unohtuu, koska mielikuvat eivät oikein tue sellaista. Todellisuudessa ennen 1300-luvun mustaa surmaa Euroopassa vaikutti rikas ja monimuotoinen ja raikas perinne, jonka yksi ilmentymä oli tämä. Varhainen ja vakavampi edeltäjä oli 1000-luvulla vaikuttanut Pierre Abelard eli Abelardus, tunnettu kirjeenvaihdostaan kuvankauniin Heloisen kanssa. Abelardin kävi kovin hankalasti. Häneltä vietiin munat. Ilmeisesti toimenpide oli sinänsä ymmärrettävä, koska Abelard harjoitti syventävää opetusta. Henki kumminkin säilyi ja Abelard on mielestäni edelleen yksi keskiajan merkittävimmistä filosofeista ja loogikoista, joka on jäänyt aiheettomasti Tuomas Akvinolaisen ja myöhempien fransiskaanien varjoon. Ennen onnettomuuttaan Abelard oli luonut rakkausrunouden ja saanut valtavan yleisön. Otaksuisin, että keskiajan rakkasurunous - Minne-laulut muun muassa - ovat paljon velkaa hänelle. Nimeltä tunnetut ja sukukalleutensa säilyttäneet runoilijat tulivat kuvaan vasta varhaisrenessanssin aikaan. Heistä kuuluisin on Petrarca mutta mielestäni paras Guido Cavalcanti.

Ja sitten ovat tietenkin Provencen trubaduurit, luku sinänsä. Voi olla etteivät runous ja laulu ole milloinkaan kohonneet yhtä korkealle.

Ajatelkaapa, ikään kuin Jorma Hynninen laulamassa Juice Leskisen sanoin Esa-Pekka Salosen sävellyksiä 1940-luvun chicagolaisen blues-ryhmän säestyksellä...