Syntymäpäiväkeittoa

Pikku karhu

Fil. lic. Frans G. Bengtsson

Tänään on syntymäpäiväni. Muistelin Pikku Karhua, joka luuli, ettei syntymäpäivänä ollut ketään kotona, ja rupesi keittämään itselleen syntymäpäiväkeittoa. Keitosta ei tullut hyvää mutta syntymäpäivästä tuli, sillä Isä Karhu tuli kotiin ja Äiti Karhu astui juhlallisesti huoneeseen ja toi kakun kaikkine kynttilöineen.

Else Minarik-Holmlund on komeasta nimestään huolimatta amerikkalainen ja elää. Maurice Sendak on klassisen sadunkuvituksen suuria mestareita.

Illalla luen itsekseni tai sitten huomenna jouluiltana muille ääneen perinteisen joulun tekstin. Luen lapsilleni ääneen sikäli kuin saan heitä kiinni. Lauri on s. 67 ja tohtori, Annalla on paperit sujuvasta kielten taidosta eli fil.kand., ja Heikki opiskelee mm. kirjallisuutta siinä keltaisessa kiinteistössä korkeitten rapujen takana Unioninkadun varrella tässä kaupungissa. Sisäportaiden kivissä on muinaiseläimiä fossiileina. Katederinkin takana voi olla fossiili.

Sellaista se on lasten kanssa. Olen varoitellut kirjallisuuden, musiikin ja liikunnan vaaroista, mutta eiväthän nämä kuuntele. Ei heille siis välttämättä tarvitsisi enää ääneen lukea, koska he lukevat itsekin. Mutta ei siitä toisaalta vahinkoakaan ole.

Lapsenlapsille en vielä lukisi joulujuttuani eli Bengtssonin Orm Punaista, joka on kaksi kirjaa - I Länsireittien merenkulkijoita ja II Kotona ja idän retkillä.

Etenkin ykkösestä on otettu paljon painoksia ja nyt kustantaja on liittänyt kirjat samoihin kansiin ja laittanut Jaakko Anhavan arvattavasti veljensä Martin huomauttelun tukemana tarkistamaan ja täydentämään Emerik Olsonin entuudesta hyvää suomennosta. Tulos on entistäkin nautittavampi. Bengtssonin ruotsi on varsin vaikeaa, eikä sitä ääneen luettuna välttämättä ymmärrä edes ruotsalainen. Hän rakasti vanhoja sanoja ja kärjekkäitä lauserakenteita. Hän ihaili muinaisten karua kieltä (Karolinernas kärva språk) jas lyhytsanaisuutta, jota hän itse ei harjoittanut. Eräässä esseessä hän mainitsee, miten joku kenraalinketale oli käynyt itkemässä toisesta kenraalista Kaarl XII:lle. Tämä sanoi siihen: "I hava misstagit eder. Det är bra karl. Vi känna honom." Ihan näkee silmissään, miten Bengtsson hekumoi kirjoittaessaan tuon. Suomentaja ei hekumoisi, jos Bengtssonin Pohjoismaiden ylivoimaisesti parhaita esseitä olisi suomennettu, mikä ei kuitenkaan ole asian laita.

Eli Orm Punaisten luullaan antikvariaateissa asti joutavanpäiväiseksi poikakirjaksi tai historian best selleriksi, vaikka se ei ole kumpaakaan. Se on onnellisen kustantajansa Nordstedtin kielellä steady-seller, jota on myyty vuosikymmeniä niin kuin kirnupiimää, ja tullaan myymään. Bengtsson puolestaan teki lukevalle yleisölle mittaamattomia palveluksia julkaisemalla esseitä kadun miehen kannalta kielenkin takia vaikeasti lähestyttävistä teoksista, kuten Toursin Gregoriuksen frankkien kronikasta (pitkätukkaiset merovingit), ja Froissartin, Villehardouinin ja muidenkin mukana olleiden muistiinpanoja satavuotisen sodan yhteenotoista. Itse asiassa näitä esseitä on mitä moninaisimmista aiheista usean niteen verran, muun muassa painiurheilusta ja iltakävelystä muurahaispesää tarkastamaan.

Kenties ja tiettävästi Ruotsin historian tohtorit ovat vielä toraisampaa väkeä kuin Suomen, mikä ei ole aivan vähän sanottu, ja lisäksi 1930-luvulla vaikuttivat professoreina pelottavat Weibullin veljekset ja taloushistoriassa yhäkin tunnettu Hekscher, joten Bengtsson ei valmistanut väitöskirjaa, vaan sen sijaan romaanit Orm Punaisesta, joka oli hyvää sukua, äidin puolelta Sven Rottanokan sisarpuolen pojanpoika.

Joulusatuni on IX luku "Miten joulua juotiin kuningas Harald Sinihampaan hovissa", ja tästä tarinasta käy samalla ilmi, miten Styrbjörnin seurueeseen kuulunut islantilainen sai jälkeen päin aiheen lausua ljodahattr-mittaan sepitettyjä säkeistöjä pään olutammeeseen hukkaamisen vaarasta.

Joululäskiä syötäessä Sigurd Buenpoika kertoo, miten hänellä oli hyötyä pitkästä tukastaan. Hjörungavågissa ei näet ollut monta henkiin jäänyttä, kun jomsviikingit olivat päättäneet valloittaa Norjan siinä onnistumatta, vaikka "keulamies Aslak Holmskalle oli raivonnut bersekkinä ilman kypärää ja kilpeä, mitä ei juuri nykyään usein nähty, ja iskenyt molemmin käsin ja ollut raudankestävä, kunnes muuan islantilainen runonlaulaja, joka oli Haakon-jaarlin pojat Eerikin seurassa, nosti kannaelta alasimne ja musersi sillä hänen kallonsa."

Viimeiset miehet oli sidottu köydellä istumaan hirren päälle, ja heiltä listittiin taitavasti kirveellä päitä.

"Kun minä istuin siinä hirrellä en liene ollut pahemmin peloissani kuin muutkaan; mutta minusta tuntui harmilliselta kuolla ehtimättä tehdä mitään, mikä olisi kuolemisen arvoista. Sen vuoksi sanoin Thorkelille, kun hän tuli:'Minä olen arka hiuksistani, enkä tahdo saada niitä vereen tahratuiksi.' Samassa pyyhkäisin hiukset niskasta silmilleni; ja muuan mies, joka kulki Thorkelin takana - minulle sanottiin sitten, että se oli hänen lankonsa - tuli siihen ja kiersi hiukseni käsiinsä ja sanoi Thorkelille:'Iske nyt!' Sen hän teki; ja samassa vetäisin pääni puoleeni, niin kiireesti kuin taisin, niin että kirves osui minun ja langon väliin ja leikkasi poikki hänen molemmat kätensä. Toinen jäi riippumaan hiuksiini.

Kaikki salissa olijat purskahtivat nauraa hohottamaan, ja Sigurd nauroi itsekin ja jatkoi:

- Naurakaan te vain; mutta teidän naurunne ei ole mitään norjalaisten naurun rinnalle, kun he näkivät Thorkelin langon vierivän maassa jaThorkelin seisovan ja töllistelevän häntä; jotkut kaatuivat kumoon naurusta. Eerik-jaarli tuli luokseni ja sanoi: 'Kuka sinä olet?' Minä sanoi: 'Sigurd on nimeni ja Bue oli isäni; eivätkä kaikki jomsviikingit vielä ole kuollet.'"

Kuten asiayhteydestä käy ilmi, kertoja otti vastaan henkensä Eerik-jaarlilta, joka oli suurmies, ja pääsi hänen suureen suosioonsa, koska hänen onnensa ei seisahtunut puoliväliin.